Pikku-Hilma, henkilö numero 4000

Kiinnostavien tarinoiden ja henkilöhistorioiden avautuminen on merkittävimpiä sukuhistorian harrastamisen moottoreita. On mielenkiintoista tutustua tällä tavoin ihmisyhteisön ja -kulttuurin historiaan omalla lähiseudulla ja sitä kautta myös laajemmin kotimaan ja jopa valtakuntien tapahtumiin. Sukuhistoria tarjoaa konkreettisia kiinnekohtia näiden henkilöhistorioiden myötä ymmärtää ja jäsentää historian tapahtumia, joista osa puolivahingossa tarttui paksun pääkuoren sisään kouluvuosina.
Toinen merkittävä seikka on havaita oman pienen henkilöni osuus tässä arkisten ihmiskohtaloiden pitkässä ketjussa. Ehkä se opettaa suhteuttamaan henkilökohtaista elämää vähän laajempaan perspektiiviin.

Sukuhistoriaa tutkiessa ja tallentaessa tulee kirjatuksi satamäärin ihmislapsia, joista ei jää juuri muuta tietoa kuin nimi, syntymän ja kuoleman aika ja paikka ja kenties toinen vanhemmista - aina ei kaikkea sitäkään. He kaikki ovat kuitenkin olleet joskus eläviä, hengittäviä ja ajattelevia ihmisiä sen ajan kuin heille kohtalo antoi. Kaikki jonkun lapsia. Odotettuja tai odottamattomia. Joko perhesuunnittelun tulosta tai Jumalan kaikkivaltiaassa viisaudessaan antamia lahjoja.

Tietokoneen sukututkimusohjelmaan henkilön tietoja tallennettaessa järjestelmä luo henkilölle juoksevasti numerotunnuksen, ikäänkuin henkilötunnuksen. Näitä henkilöitä on omassa sukututkimusohjelmassani päälle viidentuhannen. Joskus olen vitsaillen maininnut että harrastuksenani laitan kuolleita numerojärjestykseen.

Huikeat seikkailut ja korkea-arvoiset esi-isät sukupuussa ovat harvalukuisia eivätkä välttämättä niitä kaikkein merkityksellisimpiä tai edes kiinnostavimpia. Edelläolevasta ajatuksenjuoksusta johtuen ajattelin kirjoittaa muutaman rivin - sen mitä tiedossa on - sukututkimustietokantani henkilöstä numero 4000. Toimikoon Hilma Kallentytär nyt oppaana näitä syntyjä syviä pohdittaessa.

Hilman isä Kalle Nikolai Kallenpoika oli Ruoveden Pihlajalahden Nenosia sukujuuriltaan, syntynyt v. 1844 Mäki-Nenosella. Hilma-tytär syntyi 22.3.1882 perheen asuessa Mäki-Nenosen Koivumäen töllissä Kallen toisessa avioliitosta Emma Stiina Antintyttären (s. 1861) kanssa. Hilma oli pariskunnan kolmas lapsi. Elossa oli tuolloin ainoastaan esikoinen Ottilia. Seuraava lapsi, Augusta oli menehtynyt alle vuoden ikäisenä. Kallen vaimo ensimmäisestä avioliitosta sekä neljä lasta olivat hekin jo kaikki manalla ennen Hilman syntymää. Nimensä hän sai perintöä tuosta lapsikatraasta sisareltaan, joka oli kuollut 6kk:n ikäisenä vuonna 1872.
Paljoa ei Hilmasta ole kerrottavaksi. Syntymää ei tullut koskaan merkityksi Ruoveden syntyneiden luetteloon. Olisiko ollut isä-Kallella sen verran taistelemista elämisessä ettei siinä ehtinyt kirkolle asti
uudesta tulokkaasta ilmoittamaan. Koivumäen töllin rippikirjalle lapsi tuli kuitenkin merkityksi muiden sisarustensa tavoin. Vain lyhyen kaaren pikku-Hilma ehti elää Pihlajalahtelaisen töllin suojassa keväällä 1882. Kuolinmerkintä on rippikirjaan tehty 16.5.1882. Hautausmerkinnän mukaan Hilma olisi ollut iältään 1kk 17 pv. Eihän se taida ihan tarkkaan täsmätä rippikirjan syntymätiedon kanssa - eikä sitä virallista syntymämerkintääkään tullut kirjatuksi aikanaan. Mutta kukapa niistä mukuloista niin tarkkaa lukua kerkisi pitää. Kuolinsyykin on jäänyt tuntemattomaksi. Sulkutautia ja rupulia sitä näytti muut kakarat tuolloin Ruovedellä sairastaneen. Että kai se sitä samaa sorttia Hilmallakin? Hautaan hänet laskettiin sunnuntaina toukokuun 21. päivänä 1882.

Ruoveden Pihlajalahden kylän Mäki-Nenosen Koivumäen töllin rippikirja 1881-1890 s.872
(klikkaamalla kuvaa suuremmaksi)

Hilman kuolinmerkintä (Ruoveden kuolleet 1882, s.83)

Kovin huomaamattoman näköinen oli se tiistainen päivä ollut myös uutisten valossa, kun tarkastelee Tampereen Sanomia 16.5.1882. Koivumäen töllissä elämä jatkoi entisenkaltaista arkisenharmaata polkuaan. Kalle ja Emma saivat haudata vielä yhden tyttövauvan ennen muuttoaan Koivumäestä 1884. Hilman sisar Ottilia näyttäisi selviytyneen ainakin aikuisuuden kynnykselle. Jämingin Ratalahdessa Kalle ja Emma ovat vielä v. 1900 kolmen lapsen kanssa sukunimellä Mäntynen (Ruoveden rk 1900-1909 s517). Heistä Kalle näkyy olevan merkitty Tampereella syntyneeksi v.1892. Tästä myöhempiä perheen vaiheita en ole selvittänyt.

Mainittu Kalle oli isäni äidin isän veli, vanhin sisarussarjasta. Hilman esivanhempien sukupuuhun voi tutustua Geneanetissä tästä linkistä.

Oma elinkaareni on jo kohta 55-vuoden mittainen. Tuskin tästäkään silti paljoa Hilmaa enempää jää tulevalle sukuhistorioitsijalle tutkittavaksi ja muistiin kirjoitettavaksi. Arki on arkea nykypäivänäkin, mutta puutteesta ja lapsikuolleisuudesta on onneksi meillä jo päästy. Siitä on itseään hyvä välillä muistuttaa.

"Siikemmäks!" sano Hempura pirua

Ylöjärven Pengonpohjassa maakirjat tuntevat 1560-luvulta alkaen Hempura nimisen uudistilan jossa isännöi Markku Heikinpoika. Tila lienee saanut alkunsa jo joitakin vuosikymmeniä aiemmin. Pengonpohjassa sijaitsi v. 1552 Tammerkosken kartanon isännän, nimismies Juho Olavinpoika Vainisen omistuksessa ollut ulkopalsta. Kuningas Kustaa Vaasan määräyksestä asutuksen leviämistä ja siten verotulojaen kasvua tuli edistää asumattomien erämaa-alueiden käyttönotolla. Omistajia painostettiin omistusoikeuden siirtymisellä kruunun haltuun mikäli maille ei synny asutusta.
Todennäköisesti tämän seurauksena Tammerkosken Heikki Olavinpoika määrättiin asuttamaan Pengonpohjaa. Heikin arvellaan olleen Juho Vainisen veli. Siten Heikki Olavinpoika olisi Hempuran ensimmäinen asukki. Tähän liittynee myös Hempuran nimen syntyhistoria: nimi on kansan kielessä väännetty muoto Heikki-nimestä. Hempuran nimi esiintyy myös Aitolahdessa ( 1553, 1557 ) Heikki Hempura, Hendrich Hemburaijnen, Hembura. Onhan niitä Näsijärven rantoja toki "asutettu" ennen Hempuran uudistilaakin, koskapa v. 1971 ns. Muorinmoision alueelta löydettiin merkkejä kivikautisesta asuinpaikasta. Niin pitkälle ei kuitenkaan arvaa sukupuuta piirtää.

Ote Ylä-Satakunnan kartasta v.1650. Pengonpohja vasemmalla, oikealla Teisko. Keskellä Näsijärvi.
http://koti.kapsi.fi/timomeriluoto

Ensimmäinen tunnettu sukuhaaramme esi-isä Hempuran isäntien joukossa oli Martti Markunpoika, joka oli isäntänä 1670-1696. Tätä ennen tilaa isännöi Martin veli Heikki Markunpoika vuodesta 1664 kuolemaansa asti vuoteen 1669. Ei ole tiedossa kuka ja mistä oli heidän isänsä Markku. Hempura näyttää olleen autiona v:sta 1661 heitä edeltäneen isännän Erkki Yrjönpojan jäljiltä. Sukuyhteydestä näihin edeltäviin isäntiin ei ole näyttöä.

Martti Markunpojan ja vaimonsa Liisa Jaakontyttären isännyys osui ankariin katovuosiin ja nälänhätään, ajanjaksoon johon viitataan useasti nimellä "Suuret kuolonvuodet". Hakusanalla löytääkin Internetistä ajankuvausta näistä koettelemuksista. Lainaan seuraavassa kappaleessa teosta "Vanhan Pirkkalan Historia" s.264 vuosilta 1696-1697, jolloin Martti Markunpoika kuoli. Tuolta ajalta ei kuolinsyitä ole tiedossa, joten arvattavaksi jää mikä hänen kohtalonsa viimein oli. Martin ikää tai syntymävuotta emme tiedä, mutta hyvänmatkaa keski-ikäinen kuitenkin tuolloin oli koska v. 1697 Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan Hempurassa asustivat Martin ja Liisan pojat vaimoineen: Pekka, Juho, Sipi ja Matti. Martti Markunpojan vaimo Liisa Jaakontytär oli ilmeisesti kuollut jo v. 1694.

"Vuosikymmeniä kestänyt väkiluvun nousu katkesi järkyttävällä tavalla vuonna 1697. Vuosia 1696-1697 on ollut tapana nimittää suuriksi kuolonvuosiksi ja niitä voi pitää historiamme suurimpana kansallisonnettomuutena, jonka vertaista ei muualtakaan Euroopasta tunneta sitten mustan surman aikojen."
"Sadon tiedetään olleen huono jo vuosina 1693 ja 1695. Tämä näkyy kuolleiden määrässä, joka vuosina 1694 ja 1696 oli Pirkkalassa tavallista huomattavasti korkeampi. Todennäköisesti osa kotieläimiä jouduttiin teurastamaan ja käteisvaroista oli puutetta koska viljaa ei liiennyt myytäväksi."
"Tammikuussa vainajien määrä nousi jo paljon tavallista korkeammaksi, mutta pahin oli vielä edessä. Kevättalvella alkoi pitkin etelään ja länteen johtavia maanteitä tulvia kerjäläislaumoja. Köyhä väki Pohjanmaalta ja Pohjois-Hämeen nälkäpitäjistä oli lähtenyt liikkeelle kun varma nälkäkuolema oli
kotona edessä. Parempi ei näiden onnettomien kohtalo ollut etelässäkään. Apua ei ollut saatavissa sillä talollisten ruoka-aitat alkoivat ehtyä. Kerjäläisten mukana tuli pelottavana vieraana kulkutauti, ilmeisesti lavantauti." (1)

Kuolleisuus oli arvioiden mukaan joillakin alueilla jopa yli neljännes västöstä. Ruumiita kertyi niin kiivaaseen tahtiin että normaaleja hautaustapoja  ei ehditty noudattaa vaan kuolleet kerättiin suuriin joukkohautoihin - talon omistajat ja kulkukerjäläiset, miehet, naiset, lapset kaikki samaan kasaan. Ylä-Satakunta, johon Ylöjärvikin lukeutui, oli yksi pahimmmista nälänhädän koettelemista alueista.

Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Wilhelm Ekman (wikipedia)

Kaikkien tuntema kevätjuhlissakin laulettu Suvivirsi syntyi noihin aikoihin alunperin ilmeisesti ruotsalaisen Israeli Kolmodinin toimesta. Virsi suomennettiin v. 1700 (http://fi.wikipedia.org/wiki/Suvivirsi):

Jo joutu armas aica Ja Suwi suloinen Joll caunist caiken paican Caunista cuckainen. Nyt armas Auring meitä Taas lähte lähemmäx Hän kuolleet hauto heitä Jäll teke eläwäx.

Ne nijtyn cuckat corjat Ja Laiho laxosa Nijn ylpiät Yrtti tarhat Puut wehriät werasa Ne meillen muistuttawat Suurt hywytt' Jumalan Jong caick ain nähdä saawat Juur ymbär Wuoden ain

Tämä historiallinen yhteys asettaa virteen näkökulman jota nykypäivän ihminen ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi.

Martti Markunpojan kuoltua Hempuran isännäksi kirjattiin poika Pekka Martinpoika. Kuitenkin vain vuodelle 1697, joten epäilys herää että "Suuret kuolonvuodet" veivät myös Pekan. Velipoika Matti Martinpoika oli v. 1681 tuonut Hempuraan nuorikkonsa Kaisa Yrjöntyttären Hämeenkyröstä -
vihkimerkinnän mukaan Koiviston talosta. Tämä pari astui Hempurassa vetovuoroon 1698. Eivät tosin pitkään, sillä Matti näyttäisi olevan poissa jo 1703 ja Kaisastakin viimeinen merkintä on 1704, jolloin vuorostaan heidän poikansa Jaakko Matinpoika istui pirtin pöydän päähän isännän paikalle noin 19 vuoden iässä. (Syntymävuodesta on tosin kahta arviota 1685 tai 1687). Äidin lisäksi Jaakon seurana Hempuraa asustivat tuolloin ennen avioitumista sisar Riitta ja ilmeisesti edesmenneen Pekka veljen vaimo Valpuri.

Tämän jälkeen Hempurassa eleltiin nähtävästi tasaisempia aikoja tilan siirtyessä isältä pojalle, isännyyksien kattaessa useampia vuosikymmeniä. Pengonpohjassa peltoala kasvoi 37% taloa kohti vuosien 1630 ja 1760 välillä. Tosin naapurikylissä Mutalassa ja Kyöstilässä kasvu oli vieläkin
kovempaa.(1) Suuri Pohjan sota ja siitä seurannut venäläisarmeijan aiheuttama hävitys Isovihan aikana aina vuoteen 1721 asti on epäilemättä varjostanut elämää myös Pengonpohjassa.
Merkittävä tapahtuma - ainakin tämän blogin kirjoittajan kannalta - oli em. Jaakon pojan pojan, Matti Yrjönpoika Hempuran ja teiskolaisen Liisa Paavontytär Ala-Vattulan avioituminen 23.10.1763. Tämän liiton seurauksena syntyivät Hempuraan veljekset Matti v.1766 ja Erkki v.1771, molemmat esivanhempiani kuuden sukupolven takaa. Heidän myöhempien jälkeläistensä ansiosta kirjoitan nyt tätä historiaa armon vuonna 2014: Erkki on äitini puolelta Pinomäen suvun esi-isä, Matti taas isäni Mattjus-suvun puolelta. Tällaisesta esipolvien risteämästä sukututkimuksessa käytetään termiä esivanhempainkato - vähentäähän se radikaalisti esivanhempien lukumäärää (viidennessä esipolvessa kato on jo 32 esivanhempaa). Kun asia aikoinaan tuli ilmi, keksi joku nimittää minua tuplahempuraksi.

Matti Matinpoika pojista vanhimpana isännöi Hempuraa vuosina 1798-1821. Hän oli avioitunut 30-vuotiaana v 1797 Ylöjärven Huhkajan Alaselta kotoisin olevan Leena Juhontyttären kanssa. (Lue Huhkajasta aiemmin tässä blogissa tästä linkistä) Matin isännyyden aikana tilan arvo oli 500-1000 riksiä, joten tila oli tuolloin varallisuudeltaan keskitasoa.(1) Matti haki tilalle nk. perintökirjan 11.12.1800. Talonpoikaiset tilat olivat kruunun omistamia joiden hallinta -ja nautintaoikeus siirtyi pääsääntöisesti suvussa. Perinnöksiostolla tilaan oli mahdollista hankkia omistusoikeus maksamalla valtiolle tilan veroja vastaava rahasumma. Tämän jälkeen myös muut perilliset tulivat oikeutetuiksi perintöosuuksiin joita sitten tilan jatkaja joutui lunastamaan. Tätä perintöoikeutta totetutettiin myös torpparisopimuksilla tai jakamalla tila. Näin syntyivät Hempuran maille mm. Korpulan, Mäkipään ja Sarkaluoman torpat. Hempuralla oli parhaimmillaan 1850 -luvulla 7 torppaa, joka oli keskimääräistä ylöjärveläistasoa korkeampi. Tilan omistuksen siirtyessä tehtiin yleensä ns. syytinkisopimus, joka velvoitti suorittamaan vanhalle isäntäparille sopimuksen mukaisen elannon, vaatetuksen, asumisen jne. Saatettinpa siinä sopia siitäkin montako kertaa vuodessa sai talon hevosella käydä kirkolla.

Matille ja Leenalle siunaantui tyttäriä kaikkiaan kuusi sekä yksi poika. Tyttäristä kaksi, Esteri ja Amalia kuolivat kahden päivän välein syyskuussa v. 1808 punatautiepidemian riehuessa. Silmämääräisesti tuon vuoden kuolleiden luetteloa Ylöjärveltä katsoessa n. 80%:ssa kuolinsyyksi oli kirjattu punatauti. 1807-1810 riehuneiden epidemioiden merkittäväksi aiheuttajaksi on arveltu Suomen sodan aikana sotaväen mukana levinneet taudit.

Isäntä Matti kuoli v. 1821 arvattaenkin yllättäen 54 vuotiaana, ilmeisesti munuaiskivien aiheuttamiin komplikaatioihin. Tästä seurasi luonnollisesti ongelmia toimeentulon ja tilanpidon suhteen, muista inhimillisistä murheista puhumattakaan. Lapsista vanhin, vielä naimaton Hedvig oli 22 vuotias.
Ainoa poika Israel oli vasta 10-vuotias. Selvää oli että isännyysongelmaan oli löydyttävä ratkaisu. Leena-emäntä ei urakasta selviytyisi alaikäisten tyttärien ja poikasen avulla. Hedvig, joka oli siis ainoana naimaiässä, laitettin ns. aviomarkkinoille. Kuka lie toiminut puhemiehenä kun Ruoveden
Pihlajalahdelta Pitkälän talosta löytyi ikätoveri Jooseppi Juhonpoika. 4.8.1822 tanssittiin Hempurassa häitä toiveikkaassa hengessä nuoren isäntäparin tahtiin. Vuoden vaihduttua saatiinkin jo uutisia Hempuraan odotettavissa olevasta uudesta asukkaasta - kenties jopa tulevasta isännästä. Iloinen odotuksen kesä kääntyi syyskuun tullen kuitenkin surullisiin hautajaisiin: Hedvig kuoli 21.9.1823 lapsivuoteeseen 25 vuotiaana.
Jooseppi jäi Hempuraan ja avioitui uudelleen v. 1825 Viljakkalalaisen Eeva Kaisa Juhontyttären kanssa. Virallisesti tilanhaltijana toimi leskiemäntä Leena Juhontytär. Jaakon ja Eevan v. 1825 syntyneen esikoisen kuoltua tammikuussa 1829, päättivät he kesäkuussa jättää Hempuran mukanaan vastasyntynyt Anna ja muuttivat Teiskoon.

Siten Hempurassa oli jälleen ongelma tilanhoidosta. Israel oli jo lähes miehen iässä, mutta häntä ei ilmeisesti kuitenkaan katsottu kykeneväksi ottamaan vielä vastuuta tilan hoidosta. Lieneekö vastoinkäymisissä syynsä että Leena-emäntä etsi viinakannun pohjalta helpotusta. Rippikirjassa 1818-1824 oli ensimmäisen kerran papin merkintä: "älskar starka dryker i höga grad" eli vapaasti suomentaen: "rakastaa  väkijuomia suuressa määrin". Seuraavassa rippikirjajaksossa 1825-1831 näemme että Leena on ollut juopottelusta käräjillä v. 1830. Isännyysongelma ratkesi Matti-vainaan veljen Erkki Matinpojan toimesta. Sama Erkki joka jo aiemmin tässä tekstissä mainittiin Pinomäen sukuhaaran esi-isänä.

Hempuran rippikirja 1825-1831
http://www.digiarkisto.org/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ylojarvi/rippikirja_1825-1831_tk222-223/12.htm

Erkki Matinpoika oli neljäs Hempuran sisarussarjassa. Rippikirjan mukaan hän oli poikennut v. 1796 Näsijärven vastarannalla äitinsä kotipitäjässä Teiskossa - Liisa Paavontytär oli Ala-Vattulasta kuten aiemmin on mainittu. Naapurinlikka veti kuitenkin Erkin takaisin Pengonpohjan puolelle. Tyrkön Matti Heikinpojan tytär Leena oli Teiskon reisun aikana varttunut naimaikään. Teiskolaiset sukujuuret oli hänelläkin äitinsä puolelta: Anna Juhontytär oli kotoisin Vattulan naapurista Värmälän Vähä-Kartanosta. Juhannusmorsian Leenasta sitten tulikin v. 1800 kun Hempurassa häitä juhlittiin. Nuoripari asettui asumaan Tyrkköön ja jälkeläisiä tuli normaalissa elämänjärjestyksessä. Viisi kappaletta kaikkiaan, joista kaksi ensimmäistä kuoli lapsena punataudin (rödsot) ja tuhkarokon (mässling) seurauksena. Molemmat valitettavan tavanomaisia pikkulasten kuolinsyitä noihin aikoihin. Muutto naapuriin Hempuraan voudiksi ei liene ollut 60-vuotiaalle Matille kovinkaan vaikea päätös. Tyrkkö oli ollut Leenan veljien isännöimänä hyvässä hoidossa Matti-isän kuoleman jälkeen v. 1814 . Ja kai siihen päätökseen sukulaisverikin vähän velvoitti.

V. 1831 alkaen Erkki Matinpoika toimi siis Hempurassa sijais isäntänä, nk. isäntävoutina. Tilan omistus oli edelleen lesken, Leena Juhontyttären ja hänen lastensa hallussa. Leskiemäntä kuoli kohta tämän jälkeen 1.2.1832 vesipöhöön (vattensot). Lieneekö ollut sairaalloinen jo v. 1831 ja se osaltaan vaikuttanut tähän Erkin ratkaisuun.
Erkin veljenpoika Israel Matinpoika oli tuolloin 20-vuotias poikamies ja opetteli Erkki-sedän opastamana tilanhoitoa. Näin mentiin Hempurassa aina vuoteen 1840. Erkki alkoi jo olla iällä ja taloon olisi viimein saatava emäntä. Tilanpidon jatkuvuus piti turvata. Tuolloin Israel avioitui 28- vuotiaana Hempuran Sarkaluoman torpparin Juho Mikonpojan tyttären, Eunikan kanssa. Tämän sukujuuret olivat Teiskon Nallissa, johon palaan vielä blogissani myöhemmin mm. esivanhempainkatoon liittyen. (Teiskon Värmälä ja  Nalli ovatkin osoittautuneet vaimoni ja minun "alkukodiksi".)  Erkki Matinpoika muutti perheineen Liimolan Alaselle, jossa hän sitten kuolikin 69-vuotiaana v.1841.
Israel ja Eunika saivat kaikkiaan 9 lasta joista 7 oli tyttäriä. Isännyyden jatkajaksi oli perinteisesti aina toivottu miespuolisia perillisiä. Valitettavasti nämä toiveet eivät toteutuneet, koska molemmat pojat Juho ja Viktor kuolivat lapsina. Jälleen tähyttiin Hempurassa  Ruoveden Pihlajalahden suuntaan isäntäkysymyksessä. Kuten aiemmin tässä tekstissä kerroin, oli Israelin vanhin sisar Hedvig nainut Ruoveden Pihlajalahdelta. Jonkinlainen yhteys sinne suuntaan edelleen oli, koska Israelin v. 1851 syntynyt tytär Amanda avioitui Pihlajalahden Kierinka-Nenoselta kotoisin olevan Dominikus Albiinuksenpoika Grönströmin kanssa. Israelin nuorin tytär Loviisa Josefiina, jota Luviinaksi kutsuttiin, avioitui Dominikuksen serkun Klaes Albiinus Myllylän kanssa. Tämä Laase oli myös Pihlajalahden Nenosia. Luviinan ja Laasen tytär Olga Katri Myllylä onkin sitten jo isäni äiti. Eli näin siis päästiin jo pitkälle 1900 -luvun puolelle, lähes 400 vuoden matkan Vainisten ajoista.

Dominikus ja Amanda Hempura

Hempuran tilan omistus jatkui suvussa Amandan ja Dominikuksen toimesta ja edelleen pojan Arvid Dominikuksenpojan kautta. Ja jatkuu edelleen....
Hempuralaisten jälkeläiset ovat sittemmin kantaneet perimäänsä ainakin seuraavissa suvuissa (sekalaisessa järjestyksessä): Nikus, Toikkonen, Merisalo, Hilden, Hiillos, Temisevä, Vuorinen, Myllylä, Koivisto, Penttilä, Soljama, Mattjus, Salmi, Säynäjäkangas, Pinomäki, Pääkkönen, Liimola, Helistö, Pulkkinen, Järvensivu, Mattila, Salojensaari, Laitila, Huhtasalo, Kantola, Rautio, Sabel, Rauniolahti, Linnusmäki, Nieminen, Luukkonen, Lenick, Ala-Pässäri, Saranpää, Lehtovirta, Kangas, Ekroos, Koivunen, Vilkkilä, Huhtasalo, Isaksson, Henttonen, Anttila, Aaramaa... tässä vaiheessa pyydän anteeksi jos joku jäi puuttumaan. Toivonkin että ilmoittaudutte jos puutteita havaitsette, niin saadaan lista ajantasalle.

Mitenkäs sitten se otsikkoteksti tähän kuuluu? Tarina kertoo että Hempuran isäntä oli tulossa Tampereen markkinoilta hevosrattaillaan kohti Pengonpohjaa. Kuten useasti isännille markkinoilla saattoi käydä, oli markkinajuomia nautittu. Siinä taivalta taittessa oli pikkupiru pyrkinyt samoille rattaille, jota isäntä ryhtyi häätämään sivummalle ja käski pirua "siikemmäks". Siitä jäi sanonta "siikemmäks!, sano Hempura pirua". Kuka kyseinen isäntä oli? Ei tiedetä oliko sitä ollenkaan. Taisi olla vain ylöjärveläisten kylänmiesten juttuja. Ties vaikka Multisillan Hartun tai Koiviston Nikolain suusta. Niillä kun sitä juttua piisasi.



LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ

Digitaaliarkisto digi.narc.fi  Asutuksen yleisluettelo:
Hempura 1675-1694
Hempura 1695-1714

SSHY rippikirjat:
Hempura 1818-1824
Hempura 1825-1831

Suomen sukututkimusseura, historiankirjat HisKi

Vanhan Pirkkalan Historia, Juhani Saarenheimo (1)

Sukututkimuksia:
Kalevi Ojanen
Torbjörn Nikus
Mirja Pinomäki-Kangas ja Leena Ekroos
Veikko Mattjus
Geneanet JP&Teijan sukuja: Martti Markunpoika Hempuran jälkeläiset (blogistin sukututkimussivusto)

Timo Meriluodon vanhat kartat -sivusto:
Yläsatakunnan kartta v 1650
Pirkanmaa, Kuninkaankartasto 1776-1805 

Wikipedia:
Suuret kuolonvuodet
Suuri Pohjan sota
Isoviha
Suomen sota
Punatauti
Perinnöksiosto

Anders Nikolai Mattjus / osa III - Tyrskyä ja tyventä

Jatkona edellisiin kirjoitelmiini Anders Nikolai Mattjuksen elämänvaiheista (osat "Anders Nikolai Mattjus / osa I - Antin alkutaival" ja "osa II - Antin merelliset seikkailut")  tämä viimeinen osa III kertoo Antin paluusta synnyinmaisemiinsa Tampereelle, aina kuolemaansa asti 10.3.1946.

Antin merimiespesti siis päättyi, kuten edellisessä osassa kerrottiin, s/s Uranian haaksirikkoon 12.7.1915. Osoituksena karttuneesta ammattitaidosta oli tarkastaja L.E. Kjäldmanin 27.11.1915 antama todistus koneenhoitajan pätevyydestä alle 100 hengen höyrypursiin sekä höyry- ja hinaajalaivapannujen ja koneiden hoitoon.

 Lieneekö Antilla ollut parempi tuuri aviomarkkinoilla kuin työmarkkinoilla - seuraava työpesti kun näyttäisi löytyneen vasta 21.10.1916.Tätä ennnen hän vei vihille Aino Inkeri Lehtosen 7.3.1916. Aino oli syntynyt Orivedellä 21.4.1897 Kalle Lehtisen ja Justiina Eenokintytär Tenbergin esikoisena. Nuoripari on mahdollisesti jo tuolloin asettunut asumaan osoitteeseen Itäinen Puistokatu 1 - kuitenkin viimeistään keväällä 1918. Kyseessä on samainen kortteli, jossa oli Antin syntymäkoti Pohjoinen Rantakatu 5 (kts kuva osassa I) ja jossa äiti Matilda sekä sisarukset Elsa, Fanny ja Lauri edelleen asuivat.

Elettiin I maailmansodan vuosia jonka vaikutukset tuntuivat Suomessa ja Tampereellakin, vaikkakaan ei suoranaisten taisteluiden muodossa. Vuosi 1916 oli vielä Tamperelaiselle teollisuudelle tuottavaa aikaa. Töitä Antille ei kuitenkaan nähtävästi löytynyt ennen kuin lokakuussa 1916, jolloin Valtion Rautatiet palkkasi hänet Tampereen Varikolle ylimääräiseksi puhdistajaksi. Ei kuulosta aivan ammattia vastaavalta hommalta, mutta töitä oli tehtävä koska asua ja elää täytyi. Elsa sisaren sairastuminen struumaan ja Laurin koulunkäynti verottivat perheen toimeentuloa. Lauri oli osoittautunut teräväpäiseksi pojaksi ja oli päässyt opiskelemaan Tampereen Klassilliseen Lyseoon. Elsan kuolema kuitenkin ajoi talouden ahdinkoon ja Lauri joutui jättämään ilmeisen menestyksellisen koulunkäyntinsä kesken. Isä Andersin kuolema yli vuosikymmen aiemmin oli myös kaventanut toimeentuloa. Lieneekö Andersin veljellä, Matts Leander Nylundilla ollut osuutta pestiin rautateiden palvelukseen? Hän toimi tuolloin Villähteellä ratavartijana. (Myöhemmin myös veli Lauri teki pitkän uran virkamiehenä Valtion Rautateillä, mm Lielahden asemalla.).
Työtodistuksen mukaan Antti oli käytökseltään ja ahkeruudeltaan kiitettävä mutta ammattitaito oli arvioitu ainoastaan tyydyttäväksi. Olisikohan ylimääräisen puhdistajan hommat vähän tympineet? Parempia hommia taisi olla kiikarissa kun pestautui viilariksi Osakeyhtiö Sommers, af Hällström & Waldens'ille 21.3.1917. (Firma oli myöhemmin tunnettu mm surullisenkuuluisan Kuru -laivan valmistajana, joka 1929 upposi Näsijärvellä syysmyrskyssä.)

Ainon ja Antin esikoinen syntyi 18.7.1917. Tyttö sai kasteessa nimekseen Kerttu Maria. Näin tuli Matildasta mummu - Antti oli sisaruksista ensimmäisenä perustanut oman perheen. Laurista oli tuleva vanhapoika. Sisar Elsa oli kuollut sairauteensa 28-vuotiaana lapsettomana hiukan aiemmin 1.3.1917. Fannyn avioituminen oli vielä odottamassa tuloaan seuraavan vuoden lopulla.

Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917 ja Suomessa noussut itsenäisyyden ja valtataistelun myllerrys ja levottomuudet vaikuttivat työtilaisuuksiin. Antin työsuhde päättyi 28.12.1917 juuri itsenäistyneessä Suomen valtiossa. Vuoden 1917 lopulla ja 1918 alussa useat teollisuuslaitokset olivat pysähdyksissä joko lakoista johtuen tai toiminnan muutoin käytyä mahdottomaksi. Yleisistä olosuhteista ja tapahtumista tuona aikana voi lukea mm seuraavista linkeistä:

• http://www.uta.fi/yky/arkisto/suomi80/index.html
• http://www15.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1917/index.htm
• http://www15.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1918.htm
• http://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1918-40/1918tap.htm

Tapahtumien edetessä sotatoimiksi kansakunta jakautui yhä kiivaammin valkoisiin ja punaisiin. Monet tavalliset tamperelaiset koettivat tasapainoilla siinä välissä vain selviytyäkseen levottomuuksien läpi miten parhaaksi katsoi. Antin ei tiedetä ottaneen osaa taisteluihin. Perimätietona kerrotaan että Antti ja veljensä Lauri olisivat joutuneet Tampereen valtauksessa 3.4.1918 käydyn Näsilinnan taistelun laannuttua valkoisten käskystä korjaamaan ruumiita pois Näsikalliolta (joka sijaitsi aivan heidän kotinsa vieressä kadun toisella puolen). Oletan kuitenkin että Antin ja Laurin sympatiat olisivat olleet ainakin jossain määrin valkoisten puolella, vaikkakin perhe oli pienituloinen työläisperhe: molemmat saivat sodan päätyttyä vapaussodan muistomitalin.

Antti on sotilaspassin mukaan kuulunut suojeluskuntaan 8.4.-22.7.1918. Laurista tuli aikanaan suojeluskunta-aktiivi. Hän lienee saanut ideologisia vaikutteita Klassillisessa Lyseossa opiskellessaan.  Isän sukujuuret olivat Pohjanmaalla, jossa tyypillisesti oltiin valkoisia. Isän veli oli Valtion Rautateiden virkamies - ammattikunta joka vaikuttaisi pääsääntöisesti olleen järjestäytyneen virkavallan ja siten valkoisten puolella.
Antin suojeluskuntaan liittyminen on siis tapahtunut vaiheessa jolloin varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet punaisten antauduttua Tampereen valtauksessa. Punavankeja koottiin tuolloin 8. huhtikuuta Keskustorille edelleen Kalevakankaan kasarmeille perustettuun vankileiriin vietäviksi. Kaukaa haettu ei näin ollen ole sekään tulkinta että puolen valinta oli enemmänkin selviytymiskeino kuin ideologinen valinta.
Sotilaspassin tietojen mukaan Antti on vuoden 1918 kutsuntojen perusteella astunut asevelvollisena palvelukseen heinäkuussa Kajaanin Sissipataljoonan konekiväärikomppaniaan. Suojeluskuntajärjestöön pohjautuvan asevelvollisuuden ja sotavoimien järjestäytymisen laillisuus ja valtaoikeudet eivät olleet tuolloin aivan kiistattoman selvät. Palvelukseen ei punaisiksi katsotuilla ollut asiaa.

Asevelvollinen Anders Mattjus siirrettiin sotilasvalan marraskuussa vannottuaan Vaasaan aseseppäkouluun. Olihan hän viilarina jo hankkinut sopivaa ammattitaitoa. Korpraalin natsa tuli kaulukseen maaliskuussa 1919.

Vajaata viikkoa myöhemmin kotipuolesta tuli surullinen viesti: Antin puoliso Aino oli menehtynyt 20.3. Kuolinsyy ei ole tiedossamme. Antin palvelus kuitenkin jatkui poissa kotoa ja puoliorvoksi jäänyt Kerttu jäi Matilda-mummun huollettavaksi. Sotilaspassin mukaan Antti sai lomaa vasta heinäkuussa kolmen kuukauden ajaksi yksityisasioihin vedoten. Huhtikuussa 1919 Antti sai siirron  Meripataljoonaan josta hänet vapautettiin 1 1/2 -vuotta kestäneen palveluksen jälkeen 8.12.1919.

Antti palasi Tampereelle samaiseen osoitteeseen Itäiselle Pitkäkadulle pikku Kertun holhoojaksi. Työtodistuksen mukaan työpaikka löytyi vasta elokuussa 1920 Epilästä Suomen Sahanterä Oy:sta viilarin ja hitsarin hommista.

Anders ja Olga Mattjus (o.s. Myllylä) 1922

Olga Katri Myllylä oli Ruoveden Pihlajalahdesta Tampereelle piikomaan muuttanut neitokainen. Olga oli syntynyt 29.6.1894 Klas (Laase) Albinus Myllylän (Pihlajalahden Nenosia) ja Loviisa (Luviina) Josefiinan (o.s. Hempurasta, Ylöjärven Pengonpohjasta) perheen viidentenä lapsena. Ilmeisesti vanhempien sisarustensa jälkiä seuraten Olga muutti 16-vuotiaana helmikuussa 1911 Viinikkaan palvelustytöksi.
Olgan ja Antin polut kohtasivat jossakin kohtaa Tamperetta 1920- luvun alussa ja niin Olga suostui leskimiehelle vaimoksi ja Kertulle äidiksi. Häät pidettiin 14.1.1922.
Tiukalla on ollut Antin talous; helmikuussa hän kirjoitti veljelleen Laurille velkojensa maksujärjestelyistä ja raportoi melko tarkkaan saadut häälahjat 400 mk sekä kupit ja kattilat; arveli tavaroiden arvoksi yhteensä 700 mk. 40 henkeä oli kaikkiaan ollut läsnä 70 kutsutusta - vähän kuulosti olleen pettynyt poissaolevista. Veli Laurikin oli ollut poissa häistä, josta kirjeen lopussa Matilda äiti omakätisesti moitti ja kertoi Kertun itkeneen pöydän alla kuultuaan ettei Lauri tulekaan. Sukatkin oli vartavasten kudottuna odottamassa saajaansa...

7.4.1922 kirjeessään Antti kertoi työpaikan vaihdoksesta. Tammelan kaupunginosassa sijaitseva Teknika oli lehti-ilmoituksella hakenut koneenkäyttäjää. Kun pellavatehtaan insinööri Liljeroos oli toiminut avuliaana suosittelijana, oli Antti saanut paikan sanojensa mukaan "suuresta hakiamäärästä". Palkkaa luvattiin 1200 mk kuussa, 3syltä puita vuodessa, viikko kesälomaa palkalla ja vuokrarahat. Jotakin meni kuitenkin pieleen Teknikassa, koska elokuussa Antti oli jo takaisin Sahanterällä.


Toukokuun 15. syntyi Olgan ja Antin esikoinen, Hilkka Helena. Hänen elämänsä päättyi ennenkuin ehti kunnolla alkaakaan 13.9.1922. Hilkka haudattiin Kalevankankaalle perhehautaan, jossa jo lepäsivät isoisä Anders ja Elsa-täti.

1926 alkuvuodesta Antti kirjoitti Laurille: "Olga tahtoo myös olla vaan sellainen krankku että ei ota oikein toipuakseen siitä sairaudestaan. Ruuansulatuselimet ne kai ovat palautuneet entiselleen, mutta häntä vaivaa yleinen heikkous ja nuha". Lisäansioita Antti oli alkanut hankkia vakuutuksia myymällä (tämä jatkui sittemmin Antin lapsien myötä aina ammattiin saakka). Joulukuulle oli jo myytynä 65 000 mk:n edestä uusia vakuutuksia ja yksi 100 000 mk:n vakuutuskin oli kuulemma tiedossa syksymmällä.

29.6.1926 Antti kirjoitti Laurille iloisia uutisia: perheeseen oli syntynyt poika 21. kesäkuuta: Heikki Paul Johannes. "...onhan kuitenkin toiveita suvun jatkumisesta meidän puoleltamme jos niinkin olisi että sinä jäisit naimatta." Syyskuulle 1926 on vielä päivätty viimeinen säilynyt Laurille lähetetty kirje jossa Antti on toiveikas ja odottaa uuden huoneiston saamista. Antin ja Olgan perhe sai lopulta asunnon uudesta 1926 valmistuneesta Heinätori 3:sta Suomen Sahanterä Oy:n omistamasta osakehuoneistosta. Huoneistossa oli keittiö ja kaksi huonetta, joista toisessa he pitivät alivuokralaista.
Em. kirjeessä terveeksi miehen aluksi mainittu Heikki kuitenkin menehtyi pian 31.1.1927 ja tuli haudatuksi samaan perhehautaan sisarensa Hilkan kanssa. Karu dokumentti aiheesta on jäänyt hautausmaksukuitin muodossa.

V. 1927 Antti poikkesi vielä kerran vesillä, konemestarina tervahöyry Otavalla Näsijärvellä. Pesti jäi kuitenkin vain 3kk:n mittaiseksi.

17.11.1928 perheeseen syntyi seuraava lapsi Veikko Kalevi (tämän blogitekstin kirjoittajan isä) sekä Sirkka Leena 18.9.1931 ja Aimo Antti 29.11.1934.

Antti ja Olga sekä lapset Kerttu, Leena ja Veikko Pyynikillä n.1932

1930- luvun vaiheista ei ole paljoakaan dokumentteja.  Toukokuussa 1930 Antti joutui maksumieheksi 3500 markan takausvelasta, jonka oli mennyt kuittaamaan erään Terälahtelaisen palstatilallisen pankkilainaan. Tuohon aikaan työmiehen keskituntipalkka oli hiukan alle 10 markkaa. Tällä matematiikalla takaus söi lähes viidenkymmenen työpäivän tienestit! Sahanterän työsuhde on ilmeisesti päättynyt elokuussa 1930. Kuten aiemmin Antin kirjeestä 1926 oli käynyt ilmi, oli Olga sairaalloinen. V. 1936 lapset kirjoittavat terveisiään äidille keuhkotautiparantolaan Kangasalle Pikonlinnaan. Olgan sisar Anna oli useasti apuna lasten hoitamisessa pitkien sairaalajaksojen aikana ja Lauri antoi taloudellista tukea. Lapset olivat myös useasti kesäaikaan Ruovedellä äidin suvun hoivissa. Matilda-mummun sukulaiset Kurussa ovat ilmeisesti myös auttaneet perhettä jossain määrin

Dokumentteja vaille jääneen tarinan mukaan Antti olisi ollut Tampereen kaupungin virastotalolla vahtimestarina. Kerrotaan että virastotalolla oli korttirinki jossa kävi miehiä aina kaupungin johtajistoa myöden ja että Antti olisi joutunut velkoihin hävittyään kortilla rahaa merkittäviä summia.
Työnantajia vuosina 1938-1939 olivat T:mi Arttur Laaksonen Konetoimisto ja Epilän Konepaja Oy. 30-luvun lopulla perhe on jo ilmeisesti asunut Lamminpäässä (talon nr 51) jouduttuaan pois Heinätorin asunnosta. Sota-aikana Antti oli työssä Tampellassa aseteollisuuden palveluksessa "tykinpiippuja sorvaamassa" ja 68 Is.K. Tampellan sammutuskomppanian ryhmänjohtajana.

7.6.1944 tuberkuloosi lopulta heikensi Olgan voimat huolimatta pitkistä hoidoista Pikonlinnassa ja Kaupin sairaalassa. Hänet haudattiin Kalevankankaalle.
Mainittakoon että perunkirjoituksesta löytyy 2200 markan vekselivelka ent. kaupunginjohtaja K.F. Mattssonille. Lieneekö edellä mainitussa korttivelassa siis perää?
Antin tie päättyi leikkauspöydälle vatsahaavaa operoitaessa vajaata kahta vuotta myöhemmin 10.3.1946. Hänet laskettiin Olgan kanssa samaan hautaan. (Samaan johon sittemmin isäni Veikko haudattiin v. 2008)
Laihaa oli työmiehen perheen toimeentulo ollut, kuten edellä kuvatusta voi arvella. Lainoja, takauksia ja vekseleitä kuittailtiin suuntaan jos toiseen tilipussin jatkeeksi - parasta toivoen ja pahinta peläten. Antin jälkeen toimitetussa perunkirjoituksessa perillisille jäi jaettavaa 1206 markkaa. Tämä vastasi noin 3 päivän työmiehen palkkaa. Nykyrahassa n. 90 Euroa.

Antin poika Aimo Antti oli tuolloin isänsä kuollessa 11 vuotias. Antin isän Anders Jaakonpojan kuollessa vatsasyöpään v.1904, hän oli juuri täyttänyt 10 vuotta. Anders Jaakonpoika Mattjus oli 11 vuotias kun hänen isänsä Jakob Mattsson Mattjus kuoli nälän ja lavantaudin seurauksena v.1868. Jakob puolestaan oli 11 vuotias kun hänen äitinsä Greta Lisa kuoli v. 1841 lapsivuoteeseen. Onneksi tämä ikävä sukuperinne sittemmin katkesi Aimon ja hänen sisarustensa kohdalla.

Anders Nikolai Mattjuksen perhealbumiin pääset tästä linkistä.

Anders Alenius - kylämaalarin perintö Ruoveden Pihlajalahdella

Kurun Riuttaskorven Pallinevalla syntyi 21.6.1823 Mikko Yrjönpojan ja Liisa Matintyttären katraaseen viimeisenä pahnan pohjimmaisena poika joka kastettujen kirjaan mainittiin nimellä Anders. Kutsutaan häntä nyt tässä kuitenkin Antiksi, joka oletettavasti paremmin istuu Kurulaiseen puheeseen.
Nuorimmaisin miespuolisista perillisistä kun oli, niin Pallinevan isännyydestä ei ollut odotettavissa elinkeinoa. Jostakin Antti oli saanut ajatuksen ryhtyä maalarin hommiin. Ensimmäisen kerran hänet pitäjän maalarina (sockne målaren) mainitaan vihkimerkinnässä 8.5.1845. Tuolloin hänet vihittiin Kurun Haukijärvellä 18.3.1826 torpparin tyttäreksi syntyneen Maria Joosepintyttären kanssa. Samassa yhteydessä on myös ensimmäisen kerran kirjattu Antin sukunimeksi Alenius. Nimi lienee temmattu suurin piirtein hatusta. Tosin Kurussa vaikutti 1830 -luvulla pitäjän seppä Anders Alenius. Saattoipa tämä olla meidän Antin "esikuva". Tavanomaista kuitenkin oli että käsityöläiset ottivat käyttöönsä sukunimen. Toisin kuin länsisuomalaisilla talonpojilla, joilla nykykäytännön mukaista sukunimeä ei varsinaisesti niihin aikoihin vielä ollut. Sen sijaan heidät tunnettiin talonsa nimellä joka siten vaihtui jos asuinpaikkaa muutettiin. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomalaiset_nimet)

Pitäjän maalari ei liene ollut mikään maalaismaisemia tallentanut taiteilijasielu vaan paremminkin taisi sutia isommalla pensselillä seiniä ja kattoja ja sensemmoisia. Kovin tuottoisia maalarin hommat Ruoveden-Kurun alueella eivät ilmeisemmin olleet. Tämä käy selvästi ilmi jäljempänä tutkittessa Antin perinnönjakoa.

Nuoripari asettui aluksi Antin kotitaloon Kurun Pallinevalle ja hetikohta Ruoveden Jämingin Ratalahteen 1846. Jälkikasvuakin alkoi siunaantua: ensin Anton Fredrik 2.2.1846 ja seuraavana vuonna Juho Kustaa (Johan Gustaf) 10.12.1847. Viimeksi mainitun kastemerkintään on pappi kirjannut virheellisesti sukunimeksi Walenius. Erheen syynä on oletettavasti se että Kurussa esiintyy samoihin aikoihin kaksi muuta käsityöläistä jotka käyttivät nimeä Walenius: pitäjän suutari Isak Walenius ja pitäjän seppä Johan Walenius. Juho Kustaan kummina olivat Albinus Adrianinpoika Nenonen vaimonsa Henriikan kanssa Ruoveden Pihlajalahdesta. Sattumoisin Albinuksen sisaren Anna Kaisan jälkeläisistä Veikko Mattjus avioituu Antti Mikonpoika Aleniuksen sukuun.

Ruoveden Pihlajalahden Raiviossa maalarin perhe asui n. 1848 alkaen. Lyhyeksi jäi kuitenkin nuoren perheen yhteiselo. Antti menehtyi keuhkotautiin ollessaan ainoastaan 25-vuotias 6.1.1849.  Nuorempi lapsista oli juuri ensimmäisen syntymävuotensa täyttänyt kun Maria jäi leskeksi kahden lapsen kanssa 23-vuotiaana.

Perinnönjaosta ja sen yhteydessä toteutetusta huutokaupasta löytyy dokumentaatio SSHY:n arkistosivuilla:
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ruovesi/perukirjoja_1841-1850_tk214-215/359.htm
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ruovesi/perukirjoja_1841-1850_tk214-215/364.htm
Perinnönjakodokumentissa todistajana esiintyy Adrian Grönström, joka on aiemmin mainittujen Albinus Adrianinpoika Nenosen ja Anna Kaisan isä. Siten tässä dokumentissa kohtaavat kaksi esivanhempaani. Vielä kun mainitaan että Anna Kaisan poika Laase Alpiinus avioituu aikanaan Ylöjärveläisen Hempuran tyttären kanssa, niin saadaan tarinassa kytkentä myös Pinomäen sukuhaaraan.

"Vuonna 1849, sinä 30. päivä Tammikuuta, ulos myytiin julkisen Auksionin kautta Raivion talossa Pihlajalahden kylässä ja Ruoveden pitäjässä Pitäjän Maalarin Anders Aleniuksen jäljelle jäänyttä
irtonaista omaisuutta, joka kuoli sinä 6 päivänä Tässä Tammikuussa, ja jälellensä jättänyt Lesken Maria Josephintyttären, joka 2 hänen kanssansa siitettyä lasta: pojat Anttoni ja Juha, joiden välillä myös tästä omaisuudesta tehtiin laillinen perinnönjako, puhtaasta rahasta, kaiken Kalun Ulos myytyä, joka tapahtui seuraavasti:"

Dokumentissa on lueteltu huutokaupattu omaisuus ja ostaja sekä huudettu kauppahinta. Ostajat näyttäisivät olevan pääosin Pihlajalahtelaisia. Esim. aiemmin mainittu Adrian Nenonen on huutanut purasimen 5 kopeekan hintaan. Elias Nenoselta on ollut ahkerasti ostoksilla ostaen mm Antin piipun 11 kopeekalla. Leskivaimo Maria on myös huutanut pesästä pilkkumin 7 kopeekkaa, sukat 8 kopeekkaa, liinapaidan 6 kopeekkaa. Marian henkilökohtainen vaatetuskin näkyy olleen kaupan eli on siis luettu isännän omaisuudeksi, jota hän on sitten joutunut huutamaan itselleen. Punapohjainen pumpuliliina on kuitenkin mennyt Kivijärven Annalle 27 kopeekan hintaan. No menköön, ajatteli Maria? Antin veli Emanuel 2 kaulaliinaa ja lakin yht 16 kopeekkaa ja henskelit 5 kopeekkaa. Perheen ainoa lehmä meni Mäkelän Laurille 9 hopearuplaa ja 50 kopeekkaa, joka olikin pesän arvokkainta omaisuutta.

Huutokaupan tuotto oli kaikkiaan 49 hoperuplaa 43 kopeekkaa. "Tästä Auksioni summasta ulosmaksettiin kohta toimituspaikassa Kalunkirjaan ylösmerkityt seraavaiset pesän maksut:" jonka jälkeen on pitkä rivi kylän miehiä velkojaan saamassa 18 ruplan 43 kopeekan edestä.

"Tästä pesään jääneestä omaisuudesta tehtiin samassa tilassa asianomaisten pyynnön päälle laillinen perinnön murto eli Jako, Leski Maria Josephin tytär Aleniuskan ja hänen Lastensa, pojaan Anttonin ja Juhan välillä, joka tapahtui seuraavaisesti:"

Perunkirjoituksessa omaisuus tuli kirjatuksi 18 hopearuplan 21 kopeekan arvoiseksi. Siihen nähden huutokaupan tuotto oli hyvä: mm 5 hopearuplan arvoiseksi kirjattu lehmä meni melkein kaksinkertaisella hinnalla. Olisiko tässä ollut kyläläisten sosiaaliapua lesken perheelle?
Minkälainen omaisuusarvo perunkirjoituksen loppusumma 18 ruplaa 21 kopeekkaa sitten oli:
Kun Suomi sai oman markan vuonna 1860 sen arvoksi tuli 0,25 hopearuplaa (Suomen taloushistoria 3, sivu 470). 60 ruplaa maksavan hevosen hinta olisi silloin 240 markkaa. Tilastokeskuksen taulukon
(http://www.tilastokeskus.fi/til/eki/2006/eki_2006_2007-01-17_tau_001.html) antaman kertoimen (4,2385) perusteella 240 markkaa olisi v. 2006 ollut 1017 euroa.
Sahamiehen tuntiansio v 1860 oli 0,17mk muunnettuna 2011 arvoksi 17,70 Eur/tunti
(http://www.rahamuseo.fi/arvo_laskuri/laskuri_web.html)

Siten pesän omaisuus 18 hopearuplaa,21 kopeekkaa = n.73 mk =  n. 315,00 Eur vastaten sahatyömiehen n. 18 tunnin työpanosta.

Vertailun vuoksi perunkirjoituksia Ruovedeltä samoihin aikoihin:

27.03.1848 Bonden Henrik Andersson Ylistalo, k. 1.2.1848 Ruovesi, Visuveden kylä
(http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ruovesi/perukirjoja_1841-1850_tk214-215/320.htm)
1080 ruplaa,76 kopeekkaa = 4323 mk = n. 18 600 Eur (n. 1050 sahatyömiestuntia)

15.05.1848 Torppari isännän Andreas Yrjönpoika Wiitanjemi, k. 15.1.1848 Ruovesi, Ajostaipaleen kylä
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ruovesi/perukirjoja_1841-1850_tk214-215/325.htm
66 ruplaa,34 kopeekkaa = 265 mk= n. 1140 Eur (n. 64 sahatyömiestuntia)

08.11.1847 Inhysesmannen Marcus Mattsson Lörpys, k. 31.7.1847 Kuru, Petäjälammin kylä
(http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ruovesi/perukirjoja_1841-1850_tk214-215/308.htm)
25 ruplaa,80 kopeekkaa = 104 mk = n. 450 Eur (n. 25 sahatyömiestuntia)

Eipä ollut nuorelle kylämaalarille varallisuutta siunaantunut leskelle ja lapsille jaettavaksi. Antin veli Emmanuel Pallineva ilmoittautui lasten edunvalvojaksi kirjaten reilun 9 hopearuplan (n. 160Eur) summan per poika hallittavakseen.

Murheelliseksi lopuksi todettakoon että Juho Antinpoika Alenius kuoli Lielahden kartanon renkinä v 1879 isänsä tavoin nuorena 31-vuotiaana keuhkotautiin. Jälkeen jäänyt 3-vuotias Kalle poika joutui sisarustensa kanssa huutolaislapsiksi.
Tämä Ylöjärven Metsäkylän mäkitupalainen Kalle Juhonpoika Alenius kuoli 28-vuotiaana v. 1904 isoäitini Rauha Marian (Pinomäki o.s. Alenius / Koivisto) ollessa vähän toisella vuodellaan. Muistini mukaan muori sanoi hänen kuolleen keuhkotautiin.




 Kirjatusta kuolinsyystä en saa selkoa:

http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=11755&pnum=41 
(Kertokaa minullekin jos osaatte tulkita tekstin kuvan oikeassa reunassa.)

Lisäys 17.2.2014: Reijo Pinomäki selvitti edelläolevan kysymyksen - tästä kiitoksemme. Kuolinsyy on sulku eli sulkutauti. Esim. sivustossa http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuol_syy.html on mainittu seuraavasti:
"andtäppa B C D hengenahdistus, syynä sydän-, keuhko- tai muu sairaus. (B andtäppa, magflen, gulsot, C vattensot, andtäppa, gulsot, D vattensot, andtäppa, skjörbugg, gulsot). Vaikeaa ja tukehduttavaa hengenahdistusta tarkoittavia sanoja kansankielessä ovat "sulku" eli "sulkutauti". D. Jusleniuksen mukaan sulkutauti on sama kuin latinan asthma eli hengenahdistus ja ruotsin bröstängia eli rinnanahtaus (ängia, saks. eng, ahdas). Elias Lönnrotin mukaan andtäppa on "hengen ahdistaja, salpaaja". Omien havaintojeni mukaan "sulkua" eli "sulkutautia" on käytetty lapsilla kuolinsyynä sekä hinkuyskän että kurkkumädän esiintymisen aikoina."

No - onneksi Rauha-mummu katkaisi ikävän perinteen ja eli teräväpäisenä 94 vuotiaaksi - pidempään kuin kolme esi-isäänsä yhteensä!

Lue kylämaalarin lesken Maria Joosepintyttären tarinaa tästä linkistä:

...myötä ja vastamäessä kunnes kuolema(ntuomio tai Siperia) teidät erottaa...

Lähteitä:

http://www.sukuhistoria.fi/sshy/index.htm

http://digi.narc.fi/digi/