Karl Kasimir (Kalle) Koiviston vaiherikas elämä

Kirjoittanut Markus Koivisto

Tilallisista työväestöön

Isäni ukki Karl Kasimir (Kalle) Koivisto syntyi Tampereella vuonna 1892. Kallen isä Karl Jöran (Yrjö) oli syntynyt tilallisen pojaksi Tampereen naapurikunnassa Ylöjärvellä suuren sisarussarjan esikoispoikana, perheen kolmantena lapsena. Kaikkiaan perheeseen syntyi 15 lasta, joista yhdeksän oli Yrjön sisarpuolia isän avioituessa uudelleen Yrjön äidin kuoltua lavantautiin vuonna 1867. Yrjön kotitalo oli suhteellisen vauras, "puolen manttaalin" tila, jolla oli kolme torppaa ja useita mäkitupia.
Talon isäntä Kalle Jaakonpoika (Yrjön isä) oli lautamies ja herastuomari sekä kirkon kuudennusmies, siis aikansa merkkimiehiä Ylöjärvellä. Kalle Jaakonpojan kerrotaan olleen hyväsydäminen ihminen, ehkä liiaksikin, koska takausvelkojen vuoksi tila pakkohuutokaupattiin v. 1893. Tila kuitenkin säilyi suvussa n. vuoteen 1910 omistuksen siirryttyä Kallen tyttärelle Emmalle.
Aiheesta lisää:

• http://sukuajahistoriaa.blogspot.fi/2014/08/kalle-jaakonpoika-koiviston-15-lasta.html
• http://sukuajahistoriaa.blogspot.fi/2014/05/syvaoja-l-koivisto-ylojarven-takamaalla.html

Elämää Tampereen teollisuuskaupungissa

Tampere oli 1800-luvun lopussa Suomen teollistunein paikkakunta työväestön edustaessa suurta osaa kaupungin asukasluvusta. Isoukkini Kallen vanhemmat olivat muuttaneet työn perässä Pirkkalasta Tampereen kaupunkiin 1890. Perhe asui Kuninkaankadulla Tampereen keskustassa ja Kalle kävi kuusivuotisen kansakoulun kaupungissa. Vahvistamattoman huhun mukaan Kalle olisi ollut mallina taiteilija Hugo Simbergin maalatessa kuuluisaa Tampereen tuomiokirkon freskoa Köynnöksenkantajat, mikä sinänsä on kutkuttava ajatus. Kaiken kaikkiaan Kallen kotiin syntyi vuosien 1886-1897 välisenä aikana kuusi lasta.

T:reen tuomiokirkkosrk:n rippikirja 1888-1897 s.1763

Työläisen ura oli luonteva valinta 1910-luvun Tampereella ja Kalle pääsikin töihin Frenckelin paperitehtaalle yleten koneenhoitajaksi saakka. Työn ohessa Kalle kouluttautui Työväen iltakoulussa ja kävi myös työnjohtajan kurssin.
Muutoksen laineet Venäjän valtakunnassa läikehtivät myös valtakunnan autonomiseen osaan Suomeen. Vuoden 1905 suurlakko sai erityistä kannatusta Tampereen runsaslukuisen työväestön joukossa. Suurlakon jälkeen Suomessa saatiin aikaiseksi aikanaan hyvin edistyksellinen eduskuntauudistus, mutta Tampereella hiertämään jäi kuitenkin paikallishallinto, joka edelleen perustui varallisuuteen. Ensimmäisen maailmansodan aika oli taloudellisesti hyvää aikaa myös Tampereella, mutta tilanne huononi nopeasti Venäjän solmittua rauhan Saksan kanssa ja linnoitustöiden loputtua Suomesta. Poliittinen kahtia jakautuminen kiihtyi Suomessa. Tässä poliittisesti epävakaassa tilanteessa Kalle päätti avioitua Hilja Maria os. Ketosen kanssa.

Suurlakkolaisia Tampereen Keskustorilla 1905
Wikimedia Commons

Kansalaissota muuttaa kaiken

Sisällissodan kynnyksellä myös Kalle joutui valitsemaan puolensa, tosin tamperelaisen työläisen vaihtoehdot olivat varmasti vähissä. Luku- ja kirjoitustaitoisena työnjohtajana Kalle nimitettiin Tampereen punakaartin muonituskomitean ja rahajaoston puheenjohtajaksi. Varsinaisiin sotatoimiin Kalle ei kuitenkaan osallistunut, mikä mahdollisesti säästi hänet kuolemantuomiolta (erään vahvistamattoman sukulegendan mukaan Kalle olisi säästänyt sotatilanteessa jonkun valkoisen hengen, mikä olisi mahdollisesti pelastanut hänet sodan jälkeen). Vankeustuomiolta hän ei kuitenkaan pystynyt välttymään ja hänet tuomittiin kuuden vuoden kuristushuonerangaistukseen maanpetoksesta Valtiorikosylioikeudessa. Vankeustuomiostaan Kalle kerkesi suorittamaan 10 kuukautta ennen kuin hänet armahdettiin ehdolliseen vankeuteen muiden punavankien kanssa presidentti K.J.Ståhlbergin ansiosta.

Lieneekö sisällissodan muistot kummitelleet mielessä, vai etsittiinkö Kajaani Oy:n tehtaille Kajaaniin koneenhoitajaa, mutta joka tapauksessa Kalle lähti ensimmäisen kerran töihin Kajaaniin jo 1919, mutta poliisiviranomaisten määräyksellä hänet lähettiin takaisin kotikuntaansa puolen vuoden jälkeen. Lopullisesti Koiviston perhe muutti Kajaaniin 1921 esikoisensa Jaakko Armaan s. 1919 kanssa.

Punakaartista Suojeluskuntaan

Sisällissodan jälkeiset vuosikymmenet eivät olleet poliittisesti helppoja. Yhteiskunta oli jakaantunut hyvin voimakkaasti kahtia ja erityisesti sisällissodan voittajia, valkoisia, vasemmiston näkyvä esiintyminen sekä kommunistien maanalainen toiminta ärsytti jatkuvasti enemmän. Tämä tilanne johti myöhemmin 1930-luvulla Lapuanliikkeen syntyyn.                                                                    
Erimielisyydet sekä työväenliikkeen sisällä että ulkopuolella johtivat pitkiin lakkoihin, muun muassa 1928 - 1929 kesti satamalakko Suomessa yli kymmenen kuukautta. Lakkoilun ja muun poliittisen toiminnan ärsyttämänä oikeisto perusti Vientirauha Oy:n purkamaan mahdolliset lakot oman rikkurikaartinsa avulla. Samoin perustettiin oikeistolainen työväenliike, Vapaa työväenliike, jonka tarkoituksena oli olla oikeistolainen vastine vasemmistolaiselle työväenliikkeelle.

Kajaanissa Kallen elämä muuttui ehkä merkittävästikin hänen liittyessä 1920-luvulla lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Kyseinen herätysliike tunnettiin hyvin isänmaallisena ja oikeistolaisena. Ehkä juuri tästä syystä Kallen ajatukset politiikasta alkoivat muuttua koko ajan oikeistolaisempaan suuntaan. Kallen työpaikka Kajaani Oy:n Tihisenniemen tehdas opittiin tuntemaan tuohon aikaan "Tihisenniemen valkaisulaitoksena", koska kaikki töihin pyrkivät joutuivat polttamaan mahdolliset vasemmistopuolueiden jäsenkirjansa tehtaanjohtajan kaminassa ennen töihin pääsyä.
Vuoromestariksi ylennetyn Kallen johdolla tehtaalla viriteltiin myös Vapaan työväenliiton toimintaa, joka tosin ei ollut mikään suuri menestys. Kallella tiedetään olleen myös yhteyksiä liikkeen ruotsalaiseen vastineeseen, Arbetets frihet -järjestöön (Osa Kallen lapsista oli sotalapsina näiden tuttavien luona jatkosodan vuosina).

Lapuan liikkeen seuraajaksi perustettiin virallinen puolue, Isänmaallinen kansanliike eli IKL. Kalle liittyi mukaan IKL:n toimintaan ja hänet valittiin myös Kajaanin kaupunginvaltuustoon puolueen listoilta 1930-luvulla. Kalle kirjoitteli myös Kajaanin kuulumisia IKL:n lehteen. Kaiken huipuksi Kalle, tuo entinen punakaartin johtohenkilöihin kuulunut, liittyi Kajaanin suojeluskuntaan, toimien suojeluskunnassa sen lakkauttamiseen 1944 saakka.

Vuosikymmenien kuluessa Kallen perhe oli myöskin kasvanut siten, että esikoisen Jaakon jälkeen olivat syntyneet perheeseen Veli 1923, Albert 1925, Seppo 1927(kirjoittajan ukki), Ella 1928, Maija-Liisa 1930 ja Olavi 1932.

Jatkosota ja vankeustuomio

Talvisodan syttyessä Kalle oli jo 47-vuotias ikämies ja siksi häntä ei otettu enää rintamalle. Jatkosodan aikana myös Kajaaniin sijoitettiin venäläisiä sotavankeja, joista osa komennettiin töihin Kajaani Oy:n talotehtaalle. Kallesta tehtiin leirin työpäällikkö ja vangeista vastaava henkilö. Aliravitut ja  niskoittelevat vangit saivat Kallen käyttämään mahdollisesti liiallista voimaa, josta hän joutui tekemään tiliä sodan jälkeen vasemmiston miehittämälle Valtiolliselle poliisille ilmiannon perusteella. Kalle tuomittiin yhden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, jonka hän kärsi Oulun lääninvankilassa. Kerrotaan, että Kajaani Oy maksoi Kallelle palkkaa pimeästi koko vankeusajalta, ottaen näin osaltaan vastuun sota-ajan tapahtumista ja Kallen perheestä.

Kallen lapsista Seppo ja Olavi jäivät asumaan Kajaaniin, muiden hajaantuessa asumaan ympäri maata. Kallen jälkeläisiä on varovasti arvioituna ainakin 200, ehkä jopa 250, isoista perheistä johtuen. Tarkoituksena on kerätä Kallen jälkeläisistä kattava luettelo lähitulevaisuudessa.                                                                                                                                                              
Lähteet:

• Kajaanin poliisilaitoksen kuulustelupöytäkirjat (mikrofilmattuina Oulun maakunta-arkistossa)
• Pulma: Pikkukaupungin unelmia, Kajaani 1906-1976
• Tampereen punakaartin historia
• Valtiorikosylioikeuden akti 1918-1918 (11907) http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=5982

Pikku-Hilma, henkilö numero 4000

Kiinnostavien tarinoiden ja henkilöhistorioiden avautuminen on merkittävimpiä sukuhistorian harrastamisen moottoreita. On mielenkiintoista tutustua tällä tavoin ihmisyhteisön ja -kulttuurin historiaan omalla lähiseudulla ja sitä kautta myös laajemmin kotimaan ja jopa valtakuntien tapahtumiin. Sukuhistoria tarjoaa konkreettisia kiinnekohtia näiden henkilöhistorioiden myötä ymmärtää ja jäsentää historian tapahtumia, joista osa puolivahingossa tarttui paksun pääkuoren sisään kouluvuosina.
Toinen merkittävä seikka on havaita oman pienen henkilöni osuus tässä arkisten ihmiskohtaloiden pitkässä ketjussa. Ehkä se opettaa suhteuttamaan henkilökohtaista elämää vähän laajempaan perspektiiviin.

Sukuhistoriaa tutkiessa ja tallentaessa tulee kirjatuksi satamäärin ihmislapsia, joista ei jää juuri muuta tietoa kuin nimi, syntymän ja kuoleman aika ja paikka ja kenties toinen vanhemmista - aina ei kaikkea sitäkään. He kaikki ovat kuitenkin olleet joskus eläviä, hengittäviä ja ajattelevia ihmisiä sen ajan kuin heille kohtalo antoi. Kaikki jonkun lapsia. Odotettuja tai odottamattomia. Joko perhesuunnittelun tulosta tai Jumalan kaikkivaltiaassa viisaudessaan antamia lahjoja.

Tietokoneen sukututkimusohjelmaan henkilön tietoja tallennettaessa järjestelmä luo henkilölle juoksevasti numerotunnuksen, ikäänkuin henkilötunnuksen. Näitä henkilöitä on omassa sukututkimusohjelmassani päälle viidentuhannen. Joskus olen vitsaillen maininnut että harrastuksenani laitan kuolleita numerojärjestykseen.

Huikeat seikkailut ja korkea-arvoiset esi-isät sukupuussa ovat harvalukuisia eivätkä välttämättä niitä kaikkein merkityksellisimpiä tai edes kiinnostavimpia. Edelläolevasta ajatuksenjuoksusta johtuen ajattelin kirjoittaa muutaman rivin - sen mitä tiedossa on - sukututkimustietokantani henkilöstä numero 4000. Toimikoon Hilma Kallentytär nyt oppaana näitä syntyjä syviä pohdittaessa.

Hilman isä Kalle Nikolai Kallenpoika oli Ruoveden Pihlajalahden Nenosia sukujuuriltaan, syntynyt v. 1844 Mäki-Nenosella. Hilma-tytär syntyi 22.3.1882 perheen asuessa Mäki-Nenosen Koivumäen töllissä Kallen toisessa avioliitosta Emma Stiina Antintyttären (s. 1861) kanssa. Hilma oli pariskunnan kolmas lapsi. Elossa oli tuolloin ainoastaan esikoinen Ottilia. Seuraava lapsi, Augusta oli menehtynyt alle vuoden ikäisenä. Kallen vaimo ensimmäisestä avioliitosta sekä neljä lasta olivat hekin jo kaikki manalla ennen Hilman syntymää. Nimensä hän sai perintöä tuosta lapsikatraasta sisareltaan, joka oli kuollut 6kk:n ikäisenä vuonna 1872.
Paljoa ei Hilmasta ole kerrottavaksi. Syntymää ei tullut koskaan merkityksi Ruoveden syntyneiden luetteloon. Olisiko ollut isä-Kallella sen verran taistelemista elämisessä ettei siinä ehtinyt kirkolle asti
uudesta tulokkaasta ilmoittamaan. Koivumäen töllin rippikirjalle lapsi tuli kuitenkin merkityksi muiden sisarustensa tavoin. Vain lyhyen kaaren pikku-Hilma ehti elää Pihlajalahtelaisen töllin suojassa keväällä 1882. Kuolinmerkintä on rippikirjaan tehty 16.5.1882. Hautausmerkinnän mukaan Hilma olisi ollut iältään 1kk 17 pv. Eihän se taida ihan tarkkaan täsmätä rippikirjan syntymätiedon kanssa - eikä sitä virallista syntymämerkintääkään tullut kirjatuksi aikanaan. Mutta kukapa niistä mukuloista niin tarkkaa lukua kerkisi pitää. Kuolinsyykin on jäänyt tuntemattomaksi. Sulkutautia ja rupulia sitä näytti muut kakarat tuolloin Ruovedellä sairastaneen. Että kai se sitä samaa sorttia Hilmallakin? Hautaan hänet laskettiin sunnuntaina toukokuun 21. päivänä 1882.

Ruoveden Pihlajalahden kylän Mäki-Nenosen Koivumäen töllin rippikirja 1881-1890 s.872
(klikkaamalla kuvaa suuremmaksi)

Hilman kuolinmerkintä (Ruoveden kuolleet 1882, s.83)

Kovin huomaamattoman näköinen oli se tiistainen päivä ollut myös uutisten valossa, kun tarkastelee Tampereen Sanomia 16.5.1882. Koivumäen töllissä elämä jatkoi entisenkaltaista arkisenharmaata polkuaan. Kalle ja Emma saivat haudata vielä yhden tyttövauvan ennen muuttoaan Koivumäestä 1884. Hilman sisar Ottilia näyttäisi selviytyneen ainakin aikuisuuden kynnykselle. Jämingin Ratalahdessa Kalle ja Emma ovat vielä v. 1900 kolmen lapsen kanssa sukunimellä Mäntynen (Ruoveden rk 1900-1909 s517). Heistä Kalle näkyy olevan merkitty Tampereella syntyneeksi v.1892. Tästä myöhempiä perheen vaiheita en ole selvittänyt.

Mainittu Kalle oli isäni äidin isän veli, vanhin sisarussarjasta. Hilman esivanhempien sukupuuhun voi tutustua Geneanetissä tästä linkistä.

Oma elinkaareni on jo kohta 55-vuoden mittainen. Tuskin tästäkään silti paljoa Hilmaa enempää jää tulevalle sukuhistorioitsijalle tutkittavaksi ja muistiin kirjoitettavaksi. Arki on arkea nykypäivänäkin, mutta puutteesta ja lapsikuolleisuudesta on onneksi meillä jo päästy. Siitä on itseään hyvä välillä muistuttaa.

Hirvijärveläisten jäljestystä

Ylöjärven Hirvijärven torpan perustaneesta Mikko Matinpojasta (1820-1902) tuli mainittua lyhesti aiemmassa blogitekstissäni "Karkun Stenberg-lukkareista Hirvijärven pirttiin" . Poikansa Heikki Mikonpoika (1847-1924) oli nainut Hirvijärven emännäksi em Stenbergien jälkeläisen, Maria

Heikki Mikonpoika Hirvijärvi (1847-1924)
kirjasta Aarne Hirvijärvi
"Hirvijärven torpan vaiheita"

Eufrosyne Simontyttären (1841-1912).

Mikko Matinpojan syntyperää on aiemmin valaissut Aarne Hirvijärvi teoksessaan "Hirvijärven torpan vaiheita". Tätä tietoa nyt täydennettäköön seuraavassa selvityksessä.

Rusthollareita Sahalahden Tursolan kylästä

Mikko Matinpoika syntyi 9.9.1820 Sahalahden Tursolan kylässä Markkulan Sarkalassa. Markkula oli yksi Tursolan ratsupalvelua suorittaneista rustholleista (ratsutila). Suku on mahdollisesti asuttanut Tursolaa jo 1560- luvulla. Tuomas Erkinpoika lienee heistä varhaisin todennettavissa oleva, vuonna 1607. Sukujuuret ovat muutoinkin tukevasti Pakkalanjärven rantatörmässä: Markkulassa, Hettulassa ja Pietilässä sekä lähistön Kirkkojärven tuntumassa Isolahdessa.

Markkula esiintyy myös Kangasalan Keson kylässä, josta Martti Erkinpoika (1720-1778) tuli Sahalahden Markkulaan vävyksi ja sittemmin isännäksi v:sta 1757 alkaen. Onko näiden kahden Markkulan välillä ollut aeimpaa sukuyhteyttä? Vai onko sama nimi vain sattumaa? Onhan Markku kuitenkin varsin yleinen nimi. Asia jää odottamaan lisäselvityksiä.

Sahalahden Markkulan rustholli jakautui perillisten kesken useasti vuosikymmenien ja -satojen kuluessa. Kuudesosasta muodostui Sarkala v.1804 Mikon vanhempien asuttavaksi. Matti Matinpoika (1778-1832) ja Heta Joonaantytär (1778-1855) olivat läheistä sukua, sillä Heta oli Matin isän pikkuserkku. Tursolan talojen välillä naimakaupat olivat tavallisia, joskus jopa näin lähisuvustakin aiheuttaen nk esipolvikatoa. (Termin käyttökelpoisuutta on kyseenalaistettu, mutta olen toistaiseksi pitäytynyt tässä mainitussa) Ilmiötä olen myös yleisemmin sukuhistoriamme puitteissa tarkastellut aiemmassa blogitekstissäni.
1720- luvulla Markkulasta erotettiin Joonas Matinpojan (1708-1782) ja sisarensa Liisa Matintyttären (1703-1766) perheille tilanosat. Näiden sisarusten jälkipolvet yhdistyivät sittemmin tarinan alkuhenkilössä, Mikko Matinpojassa.

Mikko oli parikymppisenä ryhtynyt naapuriin Hettusen rustholliin rengiksi. Talo jäi isännättömäksi v. 1843 Matti Juhonpojan kuoleman jälkeen. Tämä oli loukkaantunut joitakin vuosia aiemmin ollen kyvytön hoitamaan tilaa. Kuolinsyy viittaa jalan vammautumisen aiheuttamiin komplikaatioihin. Mikko on nähtävästi tarttunut asiantuntevasti tilanhoidollisiin toimiin, koska leskiemäntä Leena Heikintytär (1808-1859) on ollut sittemmin suopea myös muuhunkin kanssakäymiseen. Puusniekaksi ennenmuinoin kutsuttiin Mikon kohtalotovereita, leskenlämmikkeitä. Varsin erikoislaatuista lienee se, että Mikolle ja Leenalle syntyi Kustaa-poika jo v. 1845.  Vihille mentiin vasta heinäkuussa 1847 kun seuraava jo teki tuloaan syyskuulle. Merkillistä, ettei rippikirjaan pappi ole mitään kirjannut moisesta menosta, lukuunottamatta mainintaa että morsian on vihitty ilman huntua. Tämä oli sen aikainen kiertoilmaus morsiamen neitsyyden tilasta. Syyskuinen poikalapsi tunnettiin aikanaan Ylöjärvellä Hirvijärven Heikki Mikonpoikana, joka siis ylläolevassa kuvassakin esiintyy.

Äitinsä, Hettusen rusthollin leskiemännän Leenan sukujuuret ovat vielä arvoitus. Vaikuttaisi että isä Heikki Juhonpoika olisi sahalahtelaisia, mahdollisesti syntynyt 1751 (kenties Uotilasta?). Tämän puoliso Eeva Tuomaantytär oletettavasti syntyisin 1764 Tammelasta. He olivat  tulleet v. 1802 Hettuselle Luopioisista, jossa olivat olleet Säynäjärven rusthollin Koskussa torppareina 1789-1801.

Mikko Matinpoika asettui näin aviosääydyn myötä myös rusthollareiden "säätyyn", joka oli tavallista talonpoikaa askelen ylempänä sosiaalisessa arvoasteikossa. Sahalahdella ja Tursolassa tosin rustholleja tuntuu olleen tavanomaista kyläkuntaa tiuhemmassa. Rengin statukselta nousu rusthollariksi ei ollut kovin tavanomaista - vaikka olihan Mikko kuitenkin naapurirusthollin poikia. Hettulan leskirouva lapsineen oli rustholliin toimeliasta tilanhoitajaa vailla. Mikko tuli siis arvioiduksi tilanhoitoon ja elatukseen päteväksi. Avioitumisen yhteydessä on todennäköisesti tehty Hettulan periytymisestä selvät sopimukset. Kun Mikkoa 12 vuotta vanhempi Leena-vaimo sitten aikanaan v. 1859 kuoli 51 vuotiaana, siirtyi tila tämän pojalle, Matti Matinpojalle (s.1839) hänen ensimmäisestä avioliitostaan.
Markku Haapanen kirjoittaa tutkielmassaan "Sahalahden talonpoikaisten rusthollisukujen perhestrategiat 1721-1886" vastaavasta tilanteesta seuraavasti (lieneekö viitannut juuri tähän Hettulan tapaukseen?) :

"Isännyyden loppuminen ei siis aina ollut välttämättä luonnollisista syistä, kuten kuolemasta tai vapaaehtoisesti tilasta luopumisesta johtuvaa. Toisinaan isännyys oli jo alun perin määriteltykin väliaikaiseksi. Näin oli useimmiten silloin kun naispuolinen leski meni uudelleen naimisiin ja tämä hänen toinen miehensä isännöi taloa sen aikaa, kun vaimon edellisen avioliiton lapset olivat tarpeeksi vanhoja ottamaan isännyyden vastaan."

Torppariksi Ylöjärvelle

Näistä tapahtumista johtuen Mikko Matinpoika lähti v. 1860 Tursolasta Ylöjärvelle, mukanaan lapset Heikki ja Kalle. Kustaa oli kuollut aiemmin 7-vuotiaana punatautiin Hettulassa. Maaliskuussa 1861 Mikko avioitui Vilhelmiina Vilhelmintyttären (1829-1864) kanssa. Vaimo oli kotoisin Ylöjärven Mäkkylän Petäjäniemestä. Keuhkotauti vei Vilhelmiinana jo kolmen aviovuoden jälkeen jättäen Mikon toistamiseen leskeksi. Vilhelmiinalta jäi Mikon perheeseen aviottomana 1858 syntynyt tytär Johanna.
Ylöjärvelle Hirvijärven tuntumaan rakentui 1860-luvun alkuvuosien mittaan Mikko Matinpojalle ensiksi pirtti perheen asumukseksi ja Runsaan kartanon torpaksi sekä myöhemmin navetta ja muut piharakennukset. Mikon elämänpolun johtaminen näihin maisemiin oli seurausta siitä, että vanhempi veljensä Kustaa Matinpoika (s.1815) oli vuonna 1852 vuokrannut Runsaan kartanon ja edesauttanut näin asioiden suuntaa.

Aarne Hirvijärvi teoksessaan vuodelta 1984 "Hirvijärven torpan vaiheita" kertoo mm seuraavissa katkelmissa:

"Sedältäni v. 1940 saaduissa muistiinpanoissa olen kirjoittanut mm: Ahdeppään Vaari oli setäni kuullen kertonut, että hän muistaa hyvin ensimmäisiä käyntejään Hirvijärvellä. Mikko hakkasi ensimmäistä pirttiä ja Heikki-poika paistoi perunoita kuusen juurella. Kallesta ei ollu missään vaiheessa puhetta. Olettamuksen mukaan tämä kymmenvuotias Kalle-poika olisi jäänyt Runsaalle setänsä huostaan."

"Mikael Matinpojan veli oli siihen aikaan Runsaan kartanon vuokraajana ja todennäköisesti hänen myötävaikutuksellaan torpan paikaksi osoitettiin Takamaalla sijaitsevan Hirvijärvi-nimisen metsäjärven seutuja. Runsaan kartanohan omisti silloin laajat maa-alueet näiltä alueilta. Ja näin Mikko, varmaankin maastoa tarkoin tutkittuaan, valitsi torpan paikaksi saman kumpareen, missä talo nykyisinkin sijaitsee. Mielestäni tämä on ollut kovin viisas ratkaisu; on hyvä näköala järvelle ja maantiehen sai tieyhteyden suhteellisen edullisesti."  

"Ensimmäinen asuinrakennus oli ollut yksihuoneinen tupa ja siinä piisi, missä ruoan valmistus suoritettiin, eteisenä toimi riu'uista tehty porstua ulko-oven edessä."

Lähde: Anja Hirvijärvi

Kirjassaan Aarne kertoo edelleen perustuen Kalle-setänsä muisteluihin:
Mikko oli hankkinut hevosen ansiotulojen hankkimiseksi rahdinajossa. Hän sai toimeksiantoja tamperelaisilta kauppiailta tavarankuljetuksiin Turkuun, Jyväskylään, Mikkeliin, Anjanpeltoon sekä Viipurin kautta Lotinanpeltoon. Hevosten pito, kasvattaminen ja hevoskaupat olivat noista päivistä lähtien oleellinen osa Hirvijärveläistä elämäntapaa jatkuen myös tilan jälkipolvissa.

Heikki jatkoi torpan kontrahtia 25 vuotisella sopimuksella isänsä jälkeen n. vuodesta 1876 aina vuoden 1900 tienoille. Torpan kontrahdissa määriteltiin seuraavanlaisia työpanoksia suoritettaviksi Runsaan kartanolle:
- 2 päivää hevosen kanssa kyntää rikko, kertun ja siemenvaon kyntö
- 2 päivää hautausmaan sannan ajossa
- 2 päivää maantiesannan ajossa
- 25 apupäiviä, kesällä ja syksyllä sadonkorjuulla jalkatöissä omin ruokinsa
- rahaverona 65 mk vuodessa, joka myöhemmin suoritettiin talon karjan hoidolla kesäisin.

Kun sitten torpparilaki tuli 1918 ja mahdollisti torppien omistusoikeuden lunastamisen, tarttui Heikin poika Arvid tilaisuuten: Hirvijärvi ostettiin itsenäiseksi tilaksi 27.11.1918. Tilan pinta-ala oli 39 ha josta peltoa 13 ha ja metsää 26 ha. Hinnaksi tuli 39 000 mk.

Sääksmäkeläisiä pappeja, balttian-saksalaisia sukujuuria - ja rusthollareita

Aiemmin mainitsin Markkulasta jaetun tilanosan Joonas Matinpojalle 1720-luvulla. Tämän poika Joonas Joonaanpoika (1739-1790) asui sittemmin tilalla myös perheineen, avioiduttuaan Anna Pekantyttären (1746-1833) kanssa v 1767 (tarinamme alun Mikon isovanhemmat). Annan äiti oli syntyjään Sääksmäeltä Huittulan kylästä, Hedvig Carlsdotter Bergman (1704-1781). Häneltä periytyi ilmeisimmin Mikon äidille kasteessa annettu nimi Hedvig, joka varmastikin Hetaksi taipui sahalahtelaisessa puheessa. Nimi oli kulkenut suvussa kauempaakin, Hedvig Thomasdotter Palthenialta asti. Häneen palaan tarkemmin tuonnempana.

Hedvig Carlsdotter Bergmanin jouluinen syntymämerkintä 25.12.1704
Sääksmäen kirkonkirjoissa, syntyneiden ja kastettujen luettelossa
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8858585

Carl Nilsson Bergman (n.1666-1722) oli Sääksmäen Huittulan kylässä Häkärlän rusthollarina. Hänet tapaa myös nimellä Montanus, josta Bergman on luovuutta käyttäen selvästi johdettu. Montanus ja Sexmontanus tunnetaan sääksmäkeläisistä pappisuvuista.

Carl Bergman oli avioitunut v 1699 Sääksmäen Linnaisten kylän Kokkilan Anna Olavintyttären (n.1670-1751) kanssa. Anna oli jäänyt leskeksi v 1697 aviostaan Apian Yrjö Paavonpojan kanssa.
Häkärlän rusthollin Carlin ja Annan tytär Hedvig Carlsdotter oli avioliittonsa alkuvuosina puolisonsa Pekka Nuutinpojan (Petter Cnutsson, n.1707-1785) kanssa Pälkäneellä Ruokolan rusthollin torppareina Jakolassa. Kun myös Carlin ja Annan pojantytär Lisa Nilsdotter avioitui Tursolan Markkulaan Juho Heikinpojan kanssa, vahvistaen Bergmanien Häkärlän ja Markkulan rusthollien välisiä sukusiteitä, voidaan todeta että rusthollarit olivat mieluusti kanssakäymisissä oman "säätynsä" kesken. Oletettavasti kanssakäymistä rusthollareiden kesken oli muutoinkin ja siten sosiaaliset suhteet kehittyivät otollisesti myös naimakauppojen järjestelyn kannalta. Samalla ehkä turvattiin omaisuuden säilymistä suvussa.

Pälkäneen Ruokolan Jakolan
rippikirjasta 1736-43
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=7506265

Mainitun Pekka Nuutinpojan alkuperää en ole kyennyt jäljittämään. Vihkitiedon mukaan hän olisi ollut tuolloin v. 1730 Kangasalta. Sinne he myös päätyivät Hedvigin kanssa monien vaiheiden jälkeen viimeisiksi vuosikseen Muston torppaan. Kenties Kangasalta vielä löytyy se Nuutti tai Knut, jolla oli pojat Pekka (Petter) ja Juho (Johan). Ne jotka Jakolassa ilmaantuvat Pälkäneen henkikirjoihin v 1736.
Olisiko se kytkentä tässäkin tapauksessa löydettävissä rusthollien kautta? Kangasalla vaikutti Knut Sigfridsson Wäxjön eli Vääksyn Nuortossa Huutijärvellä. Vääksy oli tuolloin Kaarina Hannuntyttären jälkeläisten omistuksessa ollut säterikartano. Nuorto oli nähtävästi kartanon alustila. Hiuksenohut johtolanka kenties, mutta joskus nekin ovat tärpänneet paremman puutteessa...

Bergman/Montanus suku saa tunnetun alkunsa Sigfridus Sigfridi Wijnaparta nimisestä kirkonmiehestä, joka vuonna 1593 toimi kappalaisena Sääksmäellä sekä myöhemmin kirkkoherrana.
Sukuun kytkeytyy myös toinen kirkkoherra, Thomas Canuti Palthenius, joka jäi historiaan erityisen pahansisuisena seurakunnan paimenena. Hän oli naimisissa Anna Hartvigsdotter Nödingin kanssa, jonka kautta päädymme kappaleen otsikossa viitattuihin balttian-saksalaisiin sukuihin.
Näistä kirkonpalvelijoista ja balteista kirjoitan seuraavassa blogitekstissä. Joten olkaa lukijat kuulolla - vai pitäisikö sanoa paremminkin näöllä....

Linkkejä ja lähteitä:

• Aarne Hirvijärvi: Hirvijärven torpan vaiheita, 1984
• SSHY - Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ry.
• Digitaaliarkisto
• HisKi - Historiakirjat
• https://fi.wikipedia.org/wiki/Torppari
• https://fi.wikipedia.org/wiki/Laki_vuokra-alueiden_lunastamisesta
• Markku Haapanen "Sahalahden talonpoikaisten rusthollisukujen perhestrategiat 1721-1886"
• http://www.saunalahti.fi/sarkala/
• Sääksmäki aiheinen sivusto / Kari Rydman

Kartano-suvut Teiskon Värmälässä / osa III (n. 1780-1892)

Kahdessa edellisessä kirjoituksessani on taitettu matkaa Teiskon Värmälän Kartanossa 1640-luvulta 1780-luvulle.

• Kartano-suvut Teiskon Värmälässä / osa I (1640-1745)
• Kartano-suvut Teiskon Värmälässä / osa II (1745- n.1780)

Tästä tarinan taival jatkuu:

Kartanon rustholli oli nyt 1780- luvulla jaettu kahteen osaan. Emätilasta tuli Vähä-Kartano, jota isännöivät rusthollarina Matti Juhonpoika (1759-1804) ja puolisonsa Leena Mikontytär (1758-1826). Iso-Kartanossa Matin isän isän veli Antti Matinpoika (1722-1803) ja Anna Maria Jaakontytär (1745-1802) olivat siirtyneet jo sivummalle. Isännän ja rusthollarin paikan oli ottanut v. 1773 alkaen vävy Simo Erkinpoika (1744-1831) naituaan  v.1767 Maria Antintyttären  (1751-1824).

Vähä-Kartanon isännyys oli siirtynyt Matti Juhonpojalle isältään Juho Erkinpojalta (1731-1787) jo v. 1780 Matin ollessa naimaton 21-vuotias nuorimies. Vanha isäntä Juho kuoli 56-vuotiaana v. 1787 hengenahdistukseen, joten voidaan arvella että hän oli taudin heikentämänä päättänyt siirtää isännyyden Matille jo tuolloin v. 1780. Myös Juhon isä Erkki Matinpoika (n.1703-1745) oli kuollut varhain, vain 42-vuotiaana.
Varsin pian Juho Erkinpojan kuoltua, v.1788-89 suoritettiin Vähä-Kartanon ja Iso-Kartanon kesken tilanvaihto-operaatio. Matti Juhonpojan perhekunta siirtyi Iso-Kartanoon. Vastaavasti Simo Erkinpojan perhekunta muutti Vähä-Kartanoon. Mikä mahtoi olla tämän toimenpiteen tarkoitus? Tähän en ole toistaiseksi löytänyt mitään silmiinpistävää loogista syytä. Molemmat rusthollit olivat varsin varakkaita, arvoltaan osapuilleen samansuuruisia talonpoikaistiloja.

Värmälän rusthollit SAY:n luetteloissa  tilanvaihdon aikaan. Ylempänä Iso-Kartano, alempana Vähä-Kartano

Arajärven Teiskon historiaa käsittelevän teoksen luvussa "Talonpojan varallisuussuhteet" (s358-370) kuvataan myös Värmälän Matin ja Simon varallisuutta ja siitä saa käsityksen heidän taloudellisesta asemastaan suhteessa seudun muihin talonpoikiin. Valtakunnassa suoritettiin v. 1800 yleinen omaisuudenluovutusvero. Kruunun talous oli ajautunut syvään ahdinkoon 1700- luvun lopun katovuosien ja rautamalmin vientivaikeuksien vuoksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa_IV_Aadolf) jonka johdosta koolle kutsutut valtiopäivät Norrköpingissä päättivät korjata valtiontaloutta ylimääräisellä omaisuuden arvoon perustuvalla verolla. Verotettaviksi tulivat myös mm. pelikortit, sokeri, taskukellot ja koirat. Kekseliäisyyttä on siis verottajalta vaadittu jo tuolloinkin.
Värmälän rusthollien yhteenlaskettu kokonaisarvo 3000 riksiä oli suurempi kuin yhdelläkään toisella Teiskon tai emäpitäjä Messukylän rusthollilla, mukaan lukien Teiskolan kartano. Ainoastaan Hatanpään säteri ylitti Värmälän rusthollin arvon - yli 2 1/2 kertaisesti. Keskimääräinen teiskolainen talonpoikaistila oli arvoltaan 300-600 riksiä.
Irtainta omaisuutta Matti Juhonpoika ilmoitti 50 riksin edestä, sekä velkasaatavia 155 riksiä. Koko omaisuuden arvoksi hänelle saatiin 1840 riksiä, kuuluen siten harvalukuiseen teiskolaisten suuromistajien joukkoon. Vain 6% alueen talonpojista ylsi yli 1000 riksin. Matin perukirjoituksessa v 1804 omaisuudeksi laskettiin 1184 riksiä, mutta tämä johtunee aliarvostuksista pesän arvioinnissa.
Simo Erkinpoika ilmoitti irtainta omaisuutta 10-20 riksiä. Hänen koko omaisuuden arvokseen ilmoitettiin 1750 riksiä. Varallisuutta suhteessa emäpitäjän Messukylän suurtiloihin, mm Turtolaan (1300 riksiä) verrattuna kasvattivat todennäköisesti suuret metsäomistukset, joita yleensäkin ottaen oli teiskolaisilla tiloilla messukyläläisiä enemmän.

Vähä-Kartanoon siirtyivät siis isäntäpari Simo Erkinpoika ja Maria Antintytär. Heidän lisäkseen mukana tuli kahdeksanpäinen lapsilauma. Esikoinen Anna oli kuollut jo kaksi vuotiaana v. 1770. Kuopus Simo Simonpoika syntyi vasta muuton jälkeen v. 1791.  Samoin muuttivat vanha isäntä Antti Matinpoika, vaimonsa Anna Maria Jaakontytär sekä heidän kaksi tytärtään, Heta ja Helena.
Simon ja Marian lapsista Marketta Simontytär (1772-1827) on yhden Värmälästä erkaantuneen sukuhaaramme esi-äiti. Hän avioitui 1793 Ylöjärven Liimolan Yliselle miniäksi ja tulevaksi emännäksi Juho Yrjönpojan (1771-1817) puolisona. Sukuhaara johtaa Ylöjärvellä Kilpijoen kautta Koivistoon eli Syväojalle äidin äitiini. Ja sitä kautta yhdistyy Pinomäen sukuun, jonka esi-äidin, Anna Juhontyttären (1758-1846) jo tapasimme Vähä-Kartanossa.
16.10.1796 vietettiin Vähä-Kartanolaisten ja Messukylän Hirvenniemen Keson kesken kaksoishäitä.
Juho Simonpoika (1769-1831), tuleva Vähä-Kartanon rusthollari ja isäntä, otti emännäkseen Keson Maria Joosepintyttären (1774-1839). Keson leski-isäntä ja Marian veli Juho Joosepinpoika vei puolestaan Värmälästä emännäksi Maria Simontyttären (1775-).
Simon ja Marian tyttäristä Helena avioitui Teiskon Jutilaan ja Sofia naapuriin Kämmenniemen Mikkolaan. Annasta tuli muurarimestari Matts Wilenin puoliso ja nuorimmainen Simo Simonpoika muutti isänsä kotimaisemiin Sahalahdelle v. 1823.

Muuttoliikettä Kartanoiden välille aiheutti vielä yksi lemmenpari. Vähä-Kartanon Matti Simonpoika (1780-1848) ja Iso-Kartanon Maria Matintytär (1785-1869) olivat laittaneet ennenaikaisesti ja ilman lupia alulle uuden Värmälän perillisen. Nuoripari vihittiin kesäkuussa 1804, juuri sopivasti ennen lapsen syntymää elokuussa. Tämä Heikki Matinpoika (1804-1842) oli sittemmin jatkava Värmälän rusthollariperinnettä. Näin nuorikko, 19-vuotias Maria Matintytär muutti Iso-Kartanosta Vähä-Kartanoon - eli takaisin synnyinkotiinsa! Hän siis oli Iso-Kartanoa tuolloin tilanvaihdon jälkeen isännöineen Matti Juhonpojan tytär. Nuoripari oli, kuten havaitaan hyvinkin läheistä sukua keskenään: sulhanen ja appiukko olivat pikkuserkkuja keskenään. Lieneekö tilanne ottanut vanhan Matin terveyden päälle - hän nimittäin ehti kuolla juuri ennen häitä toukokuussa 1804 vain 44-vuotiaana. Kuolinsyyksi mainitaan tvinsot - hivutustauti jota keuhkotaudiksikin kuvataan. Tuttu kohtalo valitettavasti tuon sukulinjan isännillä. Kuten aiemmasta tekstistäni kävi ilmi, olivat Matin isä Juho Erkinpoika ja samoin tämän isä Erkki Matinpoika kuolleet suhteellisen nuorina. Myös Juhon kuolinsyy mainittiin hengitystieongelmaksi.

Matti Simonpojan ja Maria Matintyttären vihkimerkintä 10.6.1804

Iso-Kartanon Matti Juhonpojan kuoltua oli tilanpidon jatkuvuus turvattava. Juuri avioituneelle nuorelle parille tilan isäännyyttä ei luovutettu, vaikka Maria olikin vanhin Matin lapsista. Lieneekö ollut vanhan isännän kuolinvuoteelta antama viimeinen tahto ja "rangaistus" nuorenparin siveettömyyksille? Matti Juhonpojan ja leskiemäntä Leena Mikontyttären vanhin poika, Heikki Matinpoika (1789-1827) oli vasta 16-vuotias kun hänet Arajärven historian isäntäluettelon mukaan on merkitty Värmälän Iso-Kartanon isännäksi v. 1805. Todennäköisesti tilanhoidossa on suurin vastuu ollut leskiemännällä sekä Vähä-Kartanon kokeneella kaartilla. Olihan siellä vanha isäntä Simo Erkinpoika edelleen hyvissä voimissa samoin kuin poikansa, nykyinen isäntä Juho Simonpoika. Ja lisäksi siis Matti Simonpoika ja Maria Matintytär.
Voitaneen jopa arvella että viimeksi mainittu pari oli tosiasiallisesti käytännön toimissa merkittävästi mukana. Vuonna 1813, kun Iso-Kartanon Heikki Matinpoika tuli täysi-ikäiseksi 24-vuotiaaksi, muuttivat Matti Simonpoika ja Maria Matintytär Värmälän Niemeen, joka alunperin oli Värmälän torppa. Tästä muodostettiin Niemi-Kartano, joka Arajärven isäntäluettelossa ilmaantuu vasta 1820. Kuitenkin 1813 rippikirjalla Matti tituleerataan jo Niemen isännäksi. Arvatenkin Niemi-Kartanon erottaminen heille omaksi tilaksi oli jossain määrin katsottu oikeutetuksi nyt kun Heikki Matinpoika oli täysi-ikäinen ottamaan Iso-Kartanon haltuunsa täysipainoisesti. Eikä vanhan Matin haamu enää kummitellut asiassa lähes kymmenen vuotta myöhemmin. Matti Simonpoika ja Maria Matintytär tulivat siten kiertäneeksi kaikki Värmälän Kartanot.

Iso-Kartanon Matti Juhonpojan lapsista Matti Matinpoika (1798) asui kotitilalla vaimon ja lapsen kanssa ainakin vielä 1840-luvulla. Nuorin lapsista, Helena Matintytär (1758-1826) avioitui Teiskon Sääksniemen Jooseppi Matinpojan kanssa v. 1826.

Värmälän Niemi-Kartanon rippikirja 1813-1819

Näin siis Värmälän Kartano oli jakaantunut 1820-luvulle tultaessa kolmeen osaan, jotka kaikki olivat rustholleja ja omistajat 1640- luvulla alkaneen isäntäsuvun jälkeläisiä. Heikki Matinpoika Iso-Kartanossa, Juho Simonpoika Vähä-Kartanossa ja Matti Matinpoika Niemi-Kartanossa.

Niemi-Kartanon isännyys jatkui, kuten aiemmin tuli mainituksi, Heikki Matinpojan toimesta vuodesta 1836 alken. Hän avioitui v 1831 Maria Liisa Mooseksentyttären (1811-1888) kanssa Ruoveden Muroleen Frigårdista. Heikki kuoli  v.1842 halvaukseen edeltäjiensä tavoin nuorena 37-vuotiaana. Vaimo Maria oli tuolloin raskaana odottaen Mooseksen syntyväksi 5 kk myöhemmin. Niemi-Kartanon vanhapari oli tuolloin edelleen elossa. Leskiemäntä nai Teiskon Vähä-Tahlosta uuden isännän Niemi-Kartanoon: Juho Matinpoika (1818-1868) astui saappaisiin v. 1843. Heikin ja Marian pojan, Mooses Heikinpojan (1842-1910) tyttären kautta päädytään jälleen vaimoni puoleiseen Mäenpään sukuun Teiskon Massilaan kun tämä Hilda Maria Liimola (1880-1956) avioitui Nallin jälkeläisen, Juho Kallenpoika Mäenpään (1873-1952) kanssa v. 1903.
Niemi-Kartanon isäntälinja jatkui ainakin vuoteen 1892 asti, jolloin tilaa isännöivät Heikki Heikinpoika (1831-) ja vaimonsa Teiskon Toijalasta, Maria Kristiina Joosepintytär (1834-).

Vähä-Kartanossa Juho Simonpojan isännyys kesti tämän kuolemaan asti 61-vuotiaana v 1831. Hänen jälkeensä isäntiä olivat poikansa Juho Juhonpoika (1798-1860) ja Maija Liisa Matintytär (1800-1863) Ylöjärven Pengonpohjan Intistä. Suora isäntälinja jatkuu ainakin vuoteen 1892 Kalle Hermanninpoikaan (1851-) ja Teiskon Taulaniemen Maaria Aleksiina Juusentyttäreen (1857-)

Iso-Kartanossa oli siis Heikki Matinpoika saanut täysivaltaisen isännyyden v. 1813 tultuaan täysi-ikäisyyteen. Hän oli avioitunut pari vuotta aiemmin v. 1809 Teiskon Iso-Kulkkilan Anna Matintyttären (1792-1846) kanssa. Vaan keuhkotauti kaatoi tämänkin isännän, nuoren 37-vuotiaan miehen v. 1827. Sama kirous seurasi tätä isäntälinjaa aina Erkki Matinpojasta lähtien. Kumma yhteensattuma sekin että täyskaimansa Niemi-Kartanossa kuoli saman ikäisenä v. 1842. Leski Anna sai uuden isännän Iso-Kartanoon Teiskon Iso-Kahnasta. Heikki Matinpoika (1794-1846) ja Anna avioituivat 1828. Isäntälinja jatkui 1846 alken kirkkoväärtinäkin toimineen Juho Heikinpojan (1814-) ja Teiskon Jyväkorven Heta Sofia Matintyttären (1814-) toimesta. He isännöivät ilmeisesti vuoteen 1870 jolloin Iso-Kartanoon ilmaantuu Teiskon Paavolan Alaselta Erkki Juhonpoika ja Anna Mikontytär. Samaan aikaan Juhon veli Hermanni Heikinpoika lähtee Pirilän Alaselle itselliseksi. Isännyys on nähtävästi vaihtunut Iso-Kartanossa vuoden 1870 tienoilla. Kuitenkin vanha isäntäsukumme jatkaa asumista Iso-Kartanossa. Juhon ja Hetan lapsista monet muuttavat Tampereelle. Vuonna 1892 he asuvat edelleen Iso-Kartanossa lähes 80-vuotiaina yhdessä syntymästään 1849 heikkomieliseksi mainitun poikansa Juhon kanssa. Isännäksi rippikirjan jakso 1882-1892 mainitsee Malakias Erkinpojan ja vaimonsa Maaria Jaakontyttären.

Vuosisadan viimeiselle kymmenelle tultaessa Värmälän Niemi-Kartano ja Vähä-Kartano nähtävästi olivat siis edelleen 250 vuoden jälkeen vielä Paavo Tuomaanpojan (n.1600-1679) jälkipolvien hallussa. Värmälän sukuhaarat ovat levittäytyneet laajalle ja monasti risteillenkin kuten olemme havainneet.
Nykyisin Iso-Kartano on jo hävinnyt lähes tyystin Värmälän kylän maisemasta. Vähä-Kartano ja Niemi-Kartano sen sijaan ovat edelleen asuttuja. Tiedossani ei ole nykyisten omistajien suhteista vanhaan isäntäsukuun.

https://www.google.fi/maps/@61.62239,23.869031,3a,75y,94.95h,82.69t/data=!3m4!1e1!3m2!1s1xXfgZoyH8VaLHerBL_mbg!2e0?hl=fi

https://www.fonecta.fi/kartat/V%C3%A4rm%C3%A4l%C3%A4ntie,%2034240,%20K%C3%A4mmenniemi?lon=23.86984964597454&lat=61.619051050305636&z=15&l=SAT

Koetan ajan myötä kerätä ja liittää mahdollisuuksien mukaan sukupuuhun ja Geneanetin tietokantaani tietoja näistä jälkipolvista. Joten jos havaitset lisäyksiä, puutteita tai korjattavaa, otan tiedot vastaan nöyrästi kiittäen. Toivottavasti tämä tavoittaa Värmälän historiasta kiinnostuneet ja tarinat täydentyvät ja siirtyvät aikanaan seuraaville sukupolville.

Isäntäluettelo Värmälän Kartanot 1540-1892

Mattjus-Brännbacka - nousu ja tuho

Vuonna 1820 silloisesta Nederpurmon kylän Mattjus nimisestä tilasta 3/32 manttaalin tilan osan hankkinut Matts Mattsson Bäck (1765-1832) oli isänsä puolelta saman kylän Villbackan isäntälinjan jälkeläinen. Hänen esi-isänsä Mårten Mattsson oli isännöinyt Villbackaa jo 1580-luvun puolivälissä, seitsemän sukupolvea aiemmin.

Hankittua tilan osaa kutsuttiin ainakin myöhemmissä vaiheissa nimellä Brännbacka. Näin Tommy Olinilta saatujen tietojen perusteella, jotka suurimmalta osaltaan ovat pohjana tässä esitetylle selvitykselle. Lisäksi hän on avuliaasti tarjonnut käyttöön asiakirjajäljennöksiä joista avautuu kuva suvun vaiheista 1820-1870 välisenä aikana. Purmolaista Mattjus-Brännbackaa on blogissani käsitelty aiemmin Anders Jakobsson Mattjukseen ja tämän perheeseen liittyvissä selvityksissä.

Purmo-joen varressa, toistensa välittömässä naapurustossa sijaitsivat Bäck eli Västanbacka, Mattjus ja Filpus. Mattjus oli jakautunut v. 1789 kolmeen erilliseen tilaan, jotka kuitenkin esim. rippikirjoissa ja asutuksen yleisluettelossa esiintyvät edellen kaikki Mattjus nimellä; emätila Västerbacka, Forsnabba ja Brännbacka. (http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1261790 ja http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1261792).

Matts Mattsson Bäck oli avioitunut Lena Hansdotter Keckon (1767-1850) kanssa vuonna 1787. Lena oli vuoteen 1810 mennessä, 23 vuoden aikan synnyttänyt mahdollisesti jopa kaksitoista lasta. Kahdesta vauvana kuolleesta löytyy tiedot vain kuolleiden luetteloissa ilman nimeä - ainoastaan kuolinaika, -ikä ja isän nimi. Aikuisikään asti näyttäisi selvinneen puolet. Varsin tavanomainen perhetilasto 1800-luvun taitteen elinoloissa.
Kotitilasta ei riittänyt kaikille aikuistuville lapsille elantoa. Jälkipolvien elinkeinoa turvatakseen Matts ja Lena ryhtyivät tarpeenmukaisiin järjestelyihin. Naapuruston kesken oli varmaankin käyty tunnusteluja ja neuvonpitoja naimaikään tulleiden nuorten päänmenoksi. Bäckin sisarusparven puolivälissä syntynyeen Anna Caisa Mattsdotterin (1796-1868) ja Johan Jacobssonin (1792-1874) aviojärjestelyistä oli käyty neuvonpitoa Johanin isän, Jacob Erssonin (1767-1836) kanssa. Tämä Filpukselle vävyksi tullut oli jäänyt leskeksi vaimonsa Anna Johansdotterin (1770-1815) jälkeen.Hän asusti tuolloin lapsineen itsellisenä Bäckillä oltuaan aiemmin Slipillä torpparina sekä Passin lampuotina. Ilmeisemmin aviosopimusneuvotteluja käytiin myös toisen naapuritalon, Mattjuksen isännän Anders Anderssonin kanssa. Tulevalla sulholla oli sukuyhteys Mattjukseen edesmenneen äidinäitinsä Helena Hansdotterin (1740-1808) kautta. Tämän isä  Hans Pehrsson Kylänpää - Mattjus (1700-1747) oli ollut Mattjuksen talon isäntä ennen jakautumista runsaat puolivuosisataa aiemmin. Mattjuksen isäntä oli suostuvainen myymään 3/32 manttaalin tilan osan tulevan avioparin elää, asua ja viljellä - ja kasvattaa tulevat lapsensa jos Luoja suo ja Sallimus sallii.

Puumerkkejä v. 1749: 140 Mattjus 141 Filpus 142 Bäck

Kun kerran asiat näin oli järjestetty - ja kai siinä nuorilla itselläänkin joku sana oli sanottavanaan  - niin kättä päälle ja häitä järjestämään. 28.11.1819 seurakunnan läsnäollessa ja papin aamenella siunattuna sekä hunnutettuna morsian ja Bäckin talon tytär Anna Caisa Mattsdotter siirtyi aviosäätyyn renki Johan Jacobssonin vaimona.
Nuoripari asettui aluksi Bäckille odottamaan että isä Matts saisi sovitut talokaupat järjestykseen. Tämä sitten toteutuikin 7.4.1820 tehdyllä kaupalla. Vanhapari on tainnut pitää vävyä ensialkuun silmällä mitenkä se talonpito sujuu. Kirjoilla Anna Caisa ja Johan olivat Bäckillä kunnes heidät v. 1823 oli kelvollisiksi havaittu ottamaan vastuu Brännbackan hallinnasta. Varsinkin kun esikoistytär oli jo syntynyt 1820 ja uusi tulollaan. Ties vaikka olisi Brännbackalle tuleva isäntä.

Mattjus-Brännbacka siirtyi 27.3.1823 annetulla lahjakirjalla Johan Jacobssonin ja Anna Caisa Mattsdotterin hallintaan. Vanhapari asetti kuitenkin tiettyjä varauksia ja velvoitteita lahjoituksen ehdoiksi. Seuraavassa parhaan mukaan suomennettuna vanhasta ruotsinkielisestä Pedersören kihlakunnan pitäjänkäräjien pöytäkirjanotteesta. Sulkeet ilmaisevat tekstinkohtaa jota en ole kyennyt kääntämään epäselvän käsialan tai tuntemattoman ilmaisun vuoksi:

Vaimoni Helena Hansdotterin myöntymyksellä olen minä Matts Mattsson Bäck vanhempi siirtänyt lahjoituksena 3/32 manttaalia Mattjus verotilasta no 12 Överpurmon kylässä, Pietarsaaren pitäjässä samoin kuin 1/4 kaikesta omaisuudestani ilman panttia tai vaateita vävyllemme Johan Jacobssonille sekä hänen vaimolleen Anna Caisa Mattsdotterille seuraavin ehdoin:
1. Isännyys vaaditaan rajoitetuksi minulle ja vaimolleni, sekä vävy Johan Jacobsson että vaimonsa eivät ilman meidän suostumustamme ja yksimielisyyttämme saa hallita, myydä, vaihtaa tai pantata tilaa.
2. Samoin edellämainittu Johan Jacobsson ja vaimonsa saavat täten saman oikeuden kuin poikani suorittaa kahdelle tyttärelleni Maria ja Clara Mattsintyttärille molemmille 40 hopearuplaa joka on vaadittaessa maksettava sekä 53 riikintaalaria 16 killinkiä Ruotsin rahaa tai vastaavaa käypää rahaa joka sisältää heidän isän- ja äidinperintönsä, siten että ainoastaan päällys- ja vuodevaatteet jäävät tasan jaettavaksi lapsiemme kesken kuolemamme jälkeen.
3. Leski Susanna Mattsdotterin sekä leski Caisa Andersdotterin Taiskalaisesta eläkkeeseen tältä tilalta osallistuu Johan Jacobsson 1/4 osuudella alkuperäisestä sopimuksesta heidän elinikänsä ajan.
4. Minun ja vaimoni luopuessa isännyydestä tulee tämän osuuden Mattjus tilaa suorittaa meille eläkettä marraskuun alusta 1 tynnyri ruista, 1 tynnyri jauhettua, 1 tynnyri perunoita, 2 kappaa suolaa, 1 juusto, 2 naulaa, 10  naulaa lammasta ja 10 naulaa savustettua naudanlihaa, 1 leiviskä suolasilakkaa, 3 naulaa paloviinaa, 5 (  )  (  ) tupakkia, 5 naulaa hamppua, 1 1/2  naulaa villaa, 1 pari housuja,  joka toinen vuosi (   ) ja joka toinen (  ) sekä 2 syltä koivupuita vuosittain kuten myös 1/2 kannua  tuoretta maitoa päivittäin  joka tulee toimittaa meille Bäckin tilalle. Lisäksi tulee Johan Jacobssonin 1/4 määrällä vastata ylläpidostamme, hevosen tarpeellisiin matkoihin sekä tavallinen hautaus siihen liittyvine kuluineneen mutta jotka toisen kuoltua vähennetään puoleen.
5. Lopuksi pidätän oikeuden minulle ja vaimolleni peruuttaa lahjoituksen mikäli Johan Jacobsson, hänen vaimonsa ja oikeudenhaltija joko rikkoo tätä vastaan tai kääntyvät meitä vastaan.
Tämä lahjakirja vahvistetaan meidän molempien allekirjoituksin Överpurmossa 27 maaliskuuta 1823.
Matts Mattsson Bäck
Helena Hansdotter
Tämän sopimuksen sitoudumme täyttämään
Johan Jacobsson
Anna Caisa Mattsdotter

Tehtyyn sopimukseen tyydymme
Matts Mattsson Bäck, Maria Mattsdotter nuorempi
Anders Johansson Sisbacka
Clara Mattsdotter
Hans Klåfvus Matts Månsson Rask
Anders Brunberg
Ja koska hakija asiainhoitaja Brunbergin nyt oikeudelle osoittamalla kiinnekirjalla 12 lokakuuta 1821 voimaansaatettu laillinen omistusoikeus tilaan, vastaanotetaan ensimmäisen kerran hakijoiden  Johan Jacobsson ja Anna Caisa Mattsdotter Bäckin lainhuudatus hankkimaansa 3/32 manttaalin Mattjus verotilaan no 12 Överpurmon kylässä jonka he yllämainitulla kaupalla, sekä eläkkeen luovuttajalle ja hänen vaimolleen ja samoin heidän muille lapsilleen, heidän appivanhemmilleen ja vanhemmilleen Matts Mattsson Bäckille ja Lena Hansdotterille myöntämällä, ovat omistukseensa saaneet ja moitteettomasti lainhuudatuksen hankkineet. Vuosi ja päivä kuten edellä on annettu.
 Pehr Fredr. Widen

Brännbacka oli v. 1818 jaettu kahteen 3/32 manttaalin suuruiseen osaan. Matts Matsson Bäckin hankittua osuutensa oli toinen puolikas Matts Ersson Slipin hallussa, joka oli tullut Mattjuksen tilalle vävyksi. Hänen omistamansa osuus joutui pakkohuutokauppaan 21.2.1837, jolloin sen hankki omistukseensa raati- ja kauppamies Jonas Forsberg. Kauppamies kun oli, ei hän hankkinut tilaa maanviljelijäksi ryhtyäkseen, vaan ansaitakseen rahaa ostamalla edullisesti pakkohuutokaupassa ja myyden kohta hieman kalliimmalla edelleen.
Kiinnostunutta ostajaa ei Forsberg joutunut kaukaa hakemaan. Johan Jacobsson ja Anna Caisa, jotka isännöivät toista puolta Brännbackaa, tekivät tilanosasta Forsbergin kanssa kaupat jo kahta kuukautta myöhemmin 29.4.1837. Johan oli käynyt 23.3.1837 puhumassa Merimieskassasta 200 riikintaalarin suuruisen lainan 6% korolla käsirahaa varten. Liekö käynyt niin, että Forsberg oli terävänä kauppamiehenä haistanut tilanteen ja huutanut tilan Johanin nenän edestä tehden nyt hyvän tilin myydessään sen innokkaalle ostajalle kelpo hintaan?
Kauppasumma oli 900 riikintaalaria, vastaten 360 hopearuplaa (1440 mk). Tästä summasta suoritettiin 300 riikintaalaria käteisellä ja jäljelle jäävä summa sovittiin maksettavaksi 100 riikintaalarin vuosittaisina suorituksina 6 % korolla.

Ehkä into oli kovempi kuin realistinen maksukyky. Johan Jacobsson oli hakenut kihlakunnanoikeudelta köyhyystodistuksen vain pari vuotta ennen Forsbergin kanssa tehtyjä kauppoja. Nyt Brännbackaan haettiin kiinnitykset Merimieskassan velan vakuudeksi, joka oli sitten uusittu useaan kertaan, viimeksi vuonna 1859.
22.11.1860 on Suomen Yleinen Paloapuyhdistys myöntänyt vakuutuksen tilan talousrakennuksille vakuutusarvon ollessa 630 hopearuplaa (2520 mk). Siis lähes kaksinkertainen kauppahintaan nähden 23 vuotta aiemmin pelkästään rakennuksista.
9.9.1863 suoritettiin tilalla Suomen Hypoteekkiyhdistyksen toimesta arvio tilan rahallisen arvon selvittämiseksi. Tilan koko oli tuolloin 3/16 manttaalia ja arvioinnin tulokseksi saatiin 8097 markkaa, jonka lisäksi mainittiin talousrakennusten olevan vakuutetut 2520 markan arvosta. Arviointi suoritettiin koska isäntä neuvotteli Suomen Hypoteekkiyhdistyksen kanssa lainasta, joka sitten myönnettiinkin. Lainasumma oli 4000 mk, jonka vakuudeksi tila kiinnitettiin. Lainaehtojen mukaan lyhennykset tuli suorittaa kahdesti vuodessa 6% korolla. Lainasta nostettiin 28.5.1864 kuitenkin vain 3200 mk.

Mihinkä sitten tuo lainarahan käytettiin? Voidaan olettaa, että lainaa tarvittiin ainakin uuden tuvan rakentamiseksi. Myöhemmin v. 1869 suoritetun uuden arvioinnin mukaan tilalla oli silloin uusi hyväkuntoinen hirsitupa. On oletettavaa että tämä uusi laina- ja kunnostusoperaatio liittyi tilan tulevaisuuden suunnitelmiin. Johan Jacobssonin ja Anna Caisan kuudesta lapsesta oli tuolloin elossa enää kaksi. Vanhapari alkoi käydä jo seitsemättäkymmentä. Tilaa asuivat heidän lisäkseen lasten perheet: tytär Anna Lena Johansdotter (1832-1868) ja v. 1851 avioitunut puolisonsa Jakob Mattsson (1830-1868) sekä poika Johan Johansson (1839-1875) ja tämän 1860 vihitty vaimo Johanna Johansdotter Härmälä (1837-1913). Näiden lapset mukaan lukien tilalla asui tuolloin 1860-luvun alkuvuosina 13 henkeä. Mukaan lukien isä-isän-isäni, v. 1857 syntynyt Anders Jakobsson Mattjus.
Brännbacka siirtyi näiden kahden sisaruksen ja heidän puolisoidensa yhteisomistukseen jossain kohtaa vuosien 1865-1867 välillä. Koska olivat ainoat perilliset niin on hyvin oletettavaa että rahaa velkaisen talon omistuksen siirrossa ei liikuteltu. Syytinkisopimus oli vanhan pari turvaksi kuitenkin tehty.

1860- luvun katovuodet - niistä on tullut kirjoitettua jo monta ikävää tarinaa. Niihin tuhansia koetelleisiin vaikeuksiin Brännbackallakin ajauduttiin. Voimakas velkaantuminen yhdistettynä onnettomiin satovuosiin ja kolmeentoista nälkäiseen suuhun oli onneton yhtälö. Vaikka lainanotto saattoi olla aika rohkea veto, eivät Johan ja Anna Caisa mitenkään voineet varautua tulevaan katovuosien ketjuun. Se oli niinsanotusti "Korkeemmas Käres".

Vanha emäntä Anna Caisa kuoli katovuonna 1868 helmikuussa 71-vuotiaana. Saman vuoden tapahtumista, liittyen Anna Lenan ja Jakobin perheen kohtaloon olen kirjoittanut jo aiemmin blogissa Köyhyyttä, nälkää ja kuolemaa. Olosuhteet Brännbackalla ajautuivat siihen pisteeseen että heidän oli leivän ja toimeentulon perässä lähdettävä kotitilalta Lahden seudulle ratatyömaan houkuttamana. Mukaansa he ottivat kaksi nuorinta lasta. Kotitilalle jäivät neljä vanhinta poikaa, vanha isäntä sekä veli Johan perheineen. Tältä matkalta he eivät koskaan Purmoon palanneet. Kaikki neljä kuolivat nälän ja tautien heikentäminä kesä-syyskuun välisenä aikana yksi toisensa jälkeen.

Tämän onnettoman tilanteen seurauksena ei Brännbackalla nähty enää mahdollisuuksia selviytyä velkojen hoidosta ja tilan ylläpidosta. Hypoteekkiyhdistys ryhtyi toimiin  3084 markan 56 pennin määräisen velan kattamiseksi pakkohuutokaupan kautta. Alunperin 3200 markan lainasta oli kyetty takaisin suorittamaan 5 vuoden aikana, 5.10.1869 mennessä ainoastaan hieman yli 100 markkaa. 19.9.1869 Hypoteekkiyhdistyksen toimesta suoritettiin katselmus jossa tilan arvoksi arvioitiin ainoastaan 2500 mk. Muistetaan että vain kuusi vuotta aiemmin oli päädytty arviossa 8097 markkaan! Ja tilalle oli sentään tällä välin rakennettu uusi hirsitupa. Tästä katselmuksesta laadittu pöytäkirja on aiheesta kiinnostuneille luettavissa suomennettuna tämän blogitekstin lopussa. Dokumentista saa käsityksen asuin- ja elinoloista pienessä pohjanmaalaisessa kylässä 1860-luvulla.

20.4.1870 suoritetussa pakkohuutokaupassa Brännbackan omistus siirtyi Hypoteekkiyhdistyksen haltuun. Liekö syynä köyhtyneet isännät vai Brännbackan huono kunto ettei purmolaisilla ollut intoa huutaa tilaa omistukseensa. 6.11.1872 viimein sopimus syntyi 3320 markan hintaan. Ostajina olivat Anders Johan Thodin ja Matts Johansson Slip. Nämä myivät tilan edelleen 1875. Omistajavaihdoksia jatkui aina vuoteen 1902. Johan Jacobssonin Hypoteekkiyhdistykseltä ottama laina kulki tilan mukana aina vuoteen 1930 asti, jolloin se vasta tuli takaisinmaksetuksi 66 vuotta lainan nostamisen jälkeen.

Perheen rippeet saivat asua tilalla vielä omistajavaihdosten jälkeen. Vanha isäntä Johan Jacobsson kuoli Brännbackalla  v. 1874. Poikansa Johan muutti työnhakuun Helsingin seuduille isän kuoleman jälkeen. Orvoiksi jääneet veljekset lähtivät yksi toisensa jälkeen tahoilleen. Näistä vaiheista voi lukea blogitekstissä Anders Jakobsson Mattjus 1857-1904. Vuoden 1878 jälkeen ei Brännbackalla enää ollut Matts Mattson Bäckin jälkeläisiä. 1820 vuodesta alkanut  jakso oli päättynyt 58 vuotta myöhemmin.

1872 kauppasopimuksen arvo 3320 mk nykyarvoksi muutettuna vastaa 15 940 Euroa.
Työmiehen tuntipalkka v 1870 oli 0,19mk. Siten työmies olisi saanut paiskia töitä 8 tuntisia työpäiviä 6 vuotta putkeen ilman vapaita kerätäkseen tilan kauppasumman.
Työmiehen tuntipalkka v 2015 on 16,47 Eur. Tämän päivän työmieheltä menisi vastaavaan rahanarvon hankkimiseen 120 päivää. No eipä tuolla rahalla nykyisin maatilaan tai asuntoon pääse kiinni. Entä 6 vuoden työpanoksella? Laskekaa itse.... Enpä voi väittää että nykyinen työläinen olisi esivanhempiaan heikommassa asemassa.
http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin#FIN

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vuonna  1869, 5. Lokakuuta toimitettiin  Suomen Hypoteekkiyhdistyksen Toimitusmiehen kirjelmän perusteella no. 965, 19. syyskuuta mennyttä vuotta,  tehdyn pyynnön perusteella, allekirjoittaneen Hovioikeuden auskultantin toimesta, nimismiesten Johan Portinin ja Karl Wikin avustuksella myyntiarvon arviointi läsnäolevan Isäntä Johan Johansson Mattjuksen sekä nyttemmin edesmenneen Isäntä Jakob Mattsson Mattjuksen alaikäisten lasten yhteisesti omistamalla 3/16 manttaalia Mattjuksen verotilalla no 9 Nederpurmon kylässä, Pietarsaaren pitäjän Purmon kappeliseurakunnassa, joka tila Herra Kuvernöörin 18 helmikuuta kuluvaa vuotta antaman päätöksen voimalla tuomitaan ulosmitattavaksi kattamaan Isäntä Johan Jakobsson Mattjuksen ja hänen nyttemmin kuolleen vaimonsa Anna Kaisa Mattsdotterin  kiinnitysvelka mainitulle yhdistykselle, yhteensä  3084 mk 56 p sekä vähintään 3 %:n viivästyskorko, alkaen 1 helmikuuta edellisvuotta. Samoin myös korvaus korko- ja hoitokuluista laskettuna alkuperäisestä lainapääomasta 3200 mk, 5 1/4 %:n mukaan alkaen 1. syyskuuta 1867. Samoin  koron lyhennys 24 mk 78 p, josta velasta velvoitetaan hyvittämään 24 mk Hypoteekkiyhdistystä. Tästä johtuen tila myydään julkisella pakkohuutokaupalla Nikolainkaupungin maakunnankansliassa, johonka määräaikaan mennessä tulee kuuluttaa annettujen ohjeiden mukaiset valitukset.Täten samoin merkitään että määräaika tähän toimenpiteeseen on kuultavaksi julistettu, samoin kuin edellämainitut Johan Johansson ja Jakob Mattsson Mattjus ovat ostaneet tilan Johan Jakobsson Mattjukselta ilman että nämä ensinmainitut olisivat tilaan saaneet anottua lainhuudatusta,  johonka jos kellään on vastaväitettä selvitysmiestä tai muuta vastaan, ei (  )  (ryhtyä toimenpiteisiin)  siten tapahtuneesta toimituksesta.

1. Pää- ja navettarakennukset , käsittäen tuvan, kaksi kamaria ja eteisen pohjakerroksessa sekä kaksi vinttikamaria katettuna pärekatolla, 20 kyynärää pitkä, 10 1/2 leveä ja 7 kyynärää korkea, jotka kaikki ovat sisustetut lautalattialla sekä välikatto ponttilaudalla lukuunottamatta vinttikamareita, joista puuttuu välikatto. Lisäksi rakennuksessa on kaikkiaan kaksi tulisijaa, neljä ovea sisäänkäynneissä, joista kahdessa on lukko, yhdeksän ikkunaa, joista neljä ovat varustetut kuudella kaksoisruudulla ja muut samalla määrällä yksinkertaisia ruutuja, samoin kuin seitsemän pienempää ikkunaa, jokaisessa kaksi yksinkertaista ruutua.Välttävässä kunnossa.

2. Talli ja lato,  samassa rakennuksessa tuohikaton alla, 22 kyynärää pitkä, 8 kyynärää leveä ja 5 1/2 kyynärää korkea, joista talli on varustettu pienistä halkaistuista hirsistä tehdyllä välikatolla, lisäksi kaikissa ovet sisäänkäynneissä ilman lukkoa, muutoin sisustus ränsistynyt.

3. Karja- ja rehuvaja, rakennettu yhteisen tuohi ja puukaton alle, 23 1/2 kyynärää pitkä, 10 kyynärää leveä ja 3 1/2 kyynärää korkea, joista kummassakin hirsilattia ja ovet sisäänkäynneissä, näistä karjalato varustettu  pienistä halkaistuista hirsistä tehdyllä välikatolla sekä  seitsemän karsinaa.Samanlaatuinen kuin edellinen.

4 Sauna, tuohikattoinen, 7 1/2 kyynärää pitkä, seitsemän kyynärää leveä ja 3 1/4 kyynärää korkea, lautalattia, välikatto pienestä hirrestä, tulisija ja ovi sisäänkäynnissä ilman lukkoa.Huonokuntoinen.

5 Pesutupa, tuohikattoinen, 10 kyynärää pitkä, 6 3/4 kyynärää leveä ja 4 1/4 kyynärää korkea, haapalautalattia, tulisija, ovi sisäänkäynnissä sekä tavallinen sisustus, yleisesti hyvässä ja uudessa kunnossa.

6 Puuliiteri, lautakatto, 12 1/4 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 3 kyynärää korkea, ilman muuta sisustusta, ränsistyneessä kunnossa.

7 Vilja-aitta, tuohikatto, 6 1/2 kyynärää pitkä, 5 1/2 kyynärää leveä ja 3 kyynärää korkea, varustettu kaksinkertaisella lautalattialla, ovi sisäänkäynnissä sekä lukko.Välttävässä kunnossa.

8 Isompi vilja-aitta,  tuohikatto, 8 kyynärää pitkä, 7 kyynärää leveä ja 5 kyynärää korkea, varustettu kuten edellinen, mutta ränsistyneessä kunnossa.

9 Työkaluvaja,  tuohikatto, 9 kyynärää kanttiinsa ja 3 kyynärää korkea, maalattia ja ovi sisäänkäynnissä.Erittäin ränsistynyt.

10 Lantala,  tuohikatto, 12 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 3 1/2 kyynärää korkea, vailla muuta sisustusta, mutta muuten välttävässä kunnossa.

11 Lampola,  tuohikatto, 6 1/4 kyynärää pitkä ja samoin pitkä sekä 3 kyynärää korkea, varustettu välikatolla sekä ovi sisäänkäynnissä ilman lukkoa.Hyvässä kunnossa.

12 Sikala,  tuohikatto, 3 kyynärää kanttiinsa ja 2 1/2 kyynärää korkea, vailla sisustusta, mutta muuten hyvässä kunnossa.

13 Riihi, varasto ja lato,  tuohikatto, 22 kyynärää pitkä, 10 kyynärää leveä ja 6 kyynärää korkea, joista kahdessa ensiksimainitussa lautalattia ja ovet sisäänkäynneissä, riihi ilman uunia, mitävastoin ladosta puuttuu ovi, mutta on varustettu hirsilattialla.Lahoja ja ränsistyneitä.

14 Samoin,  tuohikatto, 18 1/2 kyynärää leveä ja 5 1/2 kyynärää korkea, sisustettu ja varustettu kuten edellämainittu riihirakennus.

15 Hirsitupa, 20 kyynärää pitkä, 10 1/2 kyynärää leveä ja 6 1/2 kyynärää korkea, vailla muuta sisustusta.Uusi ja hyväkuntoinen.

PellotTila tuottanut tavallisesti 3 tynnyriä ruista, 4 tynnyriä ohraa, 25 kappaa kauraa, 6 tynnyriä perunoita, 10 kappaa hamppua ja 1 kappa pellavaa, jonka lisäksi niin pellot kuin aitaukset ja ojat ovat  kelvottomiksi pidetyt.

NiittyKoska vaadittavia omistusasiakirjoja ei ole saatavissa, ei niittyjen pinta-ala ole saatu selville, mutta tietojen mukaan tila on ruokkinut hevosta, 7-8 lehmää ja 12 lammasta. Niityillä on pystytettynä 12 asianmukaisessa kunnossa olevaa latoa, jotka kattavat suurimman osan niitystä, joka sijaitsee lähellä ja on keskimäräinen kasvultaan, jonka suurimmaksi osaksi ilmoitetaan olevan välttävässä kunnossa.

LaitumetVälttävän hyvässä kunnossa.

MetsätOvat yhdessä lohkossa, tilan polttopuut kotikäyttöön ja pienempiä määriä myytäväksi puolen virstan etäisyydellä, samoin tilan metsistä saatavana rakennuspuuta.

KalavedetEi liity tähän tilaan

Mylly1/7 ns. Forsnabban myllystä Siisbackalla kuuluu tilalle.

TorpatEi ole

EläkeEdellämainittu eläkkeensaaja Johan Jakobsson Mattjus on varannut itselleeen elinikäisen eläke-ehdon tilaan, mutta koska mitään kirjallista sopimusta ei ole saatavilla, ei sen arvoa voida tarkemmin määrittää.

RästitMuita tilaan liittyviä korkorästejä tai muita velkoja ei tiedon mukaan ole maksettavaksi kuin kuluvalle vuodelle ilmoitetut.

Sijainti ja arvoTämä 3/16 manttaalia Mattjuksen verotilasta, joka sijaitsee Purmosta Kortesjärvelle johtavan yleisen maantien varrella, 23 virstan matkan päässä Pietarsaaren, 30 virstan Uusikaarlepyyn,  2 1/2 virstan Purmon ja 29 virstan Essen sekä 25 virstan Kortesjärven seurakuntien kirkosta, katselmusmiehen arvion mukaan määrätään 2500 markan arvoiseksi. Täten tarkistettuna ja arvioituna vahvistetaan. Paikka ja aika aiemminmainitutArviointimiehen puolestaTheodor Wilander
PalkkiolaskelmaOhessa liitettynä Rundbackan tilalta toimitettu arvionti samalta päivältä, joka maksu on 1/7 siten laskettuna ja suoritetaan 21 mk 50p.
Paikka kuten yllä.
Theodor Wilander

Artikkeli muokattu ja päivitetty 11.5.2017

Eeva Stiinan kapiokistu

Myllymäen Mikon ja Marian tytär Eeva Stiina oli tullu rippikouluikään ja käyny sitte jo ensimmäisellä Herran Ehtoollisella. Sitähän se tarkotti kans että plikka olis kohta naimaiässä. Äiti-Maria patisteli Mikkoa että pitäs sille likalle se kapiokistu saara viimen hommattua. Ne oli Heikkilän väjeltä rippilahjaa saarut hantuukitki jo orottamassa pirtin piironkin loorassa. Muutakin tilpehööriä ja tarvetavaraa kistuntäytteeksi oli vartoomassa sitä aikaa ku nuorineito aikanaan perustais oman huushollinsa.

Mikko saapasteli siitä sitte naapurikylään Kyöstilään, jossa tiäsi Kröövvorssin olevan kyläseppänä. Johan Henriksson Grönfors se oikeelta nimeltänsä oli, mutta ei se oikeen ylöjärveläiseen puheenparteen taipunu. Sepän-Jussinakin se joskus puheessa oli mainittu. Seppä oli juur äskettänsä muuttanu mökkiin tohon Mäkelän talon maille. Ei sillä siinä akkaa ollu vaikka oli tiemmä jo viisneljättä ikää. Vai ollukko sitte leskimiäs, tiärähäntä. Oliskoos se mahtanu jostain Kyrön tai Viljakkalan suunnalta tulla. En kylä osaa varmaks sanoo. Se oli kuulemma koko pätevä tekeen kaikemmoista tarvekalua ja vähä fiinimpääkin rompetta.

Se Mikko oli varmaan saanu kotoo lähtiessään emännältä vähä osviittaa että minkämoinen loora siittä sais tuleman. Oli se mennessään vähä miälessänsä laskeskellu että taitaa tulla kyllä tyyris kistu. Vaikka kyllähän se plikka ny kunnon kapiokistun tarttee kun oli kerran jo ripilläkäyny ja tarttis sille ruveta naimakauppaaki jo katteleen pikkuhiljaa.
Mikko astu sepän pirttiin, toivotti herrarrauhat ja hyvätpäivät ja istu toolille porstuanoven piäleen siks aikaa ku isäntä pyysi viarasta istuun pirtinpöyrän ääreen. Kesäntulot ja kylvösäät käytiin siinä läpitte samonkun yleisemmät kuulumiset. Kaljatoopista vähä hörpättiin tiänpölyt pois kurkkua karheemasta ennenkun Mikko alotti asiansa "että totanoon sitä mää tässä tulin vähänniinku toimittaan..." ja sitä rataa "... meinaavvaan ku pitäs tolle meirän plikalle, sille Eevalle saara kapiokistu tehetetyks".
Sepän-Juho saatto siihen sitte sanoo että "...jaa, no mikäs siinä sitte - pitäähän sitä plikan kistunsa saara että on mihinkä kapionsa panee vartoon siks aikaa ku on äijänpualen ittelleen kattonu. Vai jokos sillä..."
Ja sillä viisiin jaanaamalla sitä ehtoopäivän mittaan päästiin ymmärrykseen että minkämoinen pitäs saara ja mitä se ollenkan maksaa ja koskaas se mahtas valmis olla. Vähän kun hinnasta tinkattiin niin päästiin sopuun ja sovittiin että kistun saa tulla hakeen jo heti kohta Erkinpäivän aikoihin. Ei siinä kauaa nokka tuhise kun Sepän-Jussi yhren kapiokistun värkkää.
Kotomatkalla Mikko ensalkuu vähä harmitteli että oli se hiukka turhanaikasta keekoilua sitä kistua siniseks maalatuttaa. Olis se ny saanu kelvata ilmanki, suatta rahankulua. Vaikka ohan se sinine kyä kaunis väri, ei sempualee... ja kus se naisväkiki sitä silläviisiin vonkas...

Niinhän siitä sitten kapiokistu syntyi, ihan niinkuin puhe oli. Johan Grönfors laittoi signeerauksensa sisäkanteen v. 1808 ja Eeva Stiina keräsi kapioitaan aina vuoteen 1825 jolloin hän 33-vuotiaana avioitui Jaakko Mikonpojan kanssa. Sitä ennen kistu oli ehtinyt kulkea Eeva Stiinan mukana perheen muuttaessa Tottijärvelle Sorvan Nikkilään ja sen jälkeen Pirkkalaan Ala-Pehulaan.
Nuoripari asui alkuun Jaakon kotona Ylöjärvellä Multisillan torpassa. V. 1831 he asuivat hetken Hämeenkyrössä Mahnalan Äkkösellä ennenkuin asettuivat aloilleen Ylöjärvelle Metsäkylän Syväojalle v. 1832. Syväojaa alettiin sittemmin kutsua nimelllä Koivisto.
Koiviston nurkissa kistu olikin sitten Eeva Stiinan kuoltua v 1877 todennäköisesti aina vuoteen 1910, jolloin Eeva Stiinan pojan Kalle Jaakonpojan tytär Emma Koivisto myi talon.
Oletettavasti kistun otti talteen Kalle Jaakonpojan toinen tytär Olga Charlotta, joka tuolloin asui Koivistosta erotettua Hauskaa toisen puolisonsa Lehtosen Villen kanssa. Hauska myytiin Olgan kuoleman jälkeen 1932. Kistu jatkoi kulkuaan, nyt Olgan tyttären Rauha Pinomäen mukana Ylöjärvellä ja Lamminpäässä päätyen lopulta v. 1951 Tampereelle uuteen Ikurin kaupunginosaan. Sinne Rauha ja Frans Pinomäki rakensivat rintamamiestalonsa.

Samassa talossa asui tämän kistutarinan kirjoittaja lapsuutensa. Muistan pikkupoikana nähneeni mummun vintin kätköissä tämän arkun ja miettineeni että mikähän aarrearkku se oikein oli. Arkun alkuperä selvisi minulle vasta aivan äskettäin asian tultua puheeksi tätini Mirjan kanssa. Hän tiesi kenelle arkku alunperin kuului. Taloa asuu nykyisin serkkuni Kalle joka onneksi on säilyttänyt perintökapistuksen ja kaivoi arkun päivänvaloon kuvattavaksi. Siitä poiki tarve kirjoittaa kapiokistun tarina - olkoonkin että yksityiskohdissa on käytetty luovaa mielikuvitusta. Pääpiirteissään tarina on kuitenkin todenmukainen liittyen kapiokistun 213 vuotiseen matkaan esivanhempiemme mukana. Toivotaan että se jatkaa matkaansa meidänkin jälkeen.

Seppä Johan Henrkisson Grönfors oli tullut ilmeisesti perheettömänä Ylöjärven Kyöstilän kylään v. 1808. Samana vuonna jolloin kistu on valmistettu. Oli aluksi Mäkelän talon kirjoilla. Naituaan Mutalan kylän Rikalasta Leena Jaakontyttären, perhe oli saman kylän Heikkilässä kirjoilla. Seppä Juhon poika Matti jatkoi sitten isänsä ammattia Mäkkylässä. Vanha seppä Johan Grönfors kuoli 29.2.1848 vanhuuteen 76 vuotiaana. Hyvän kistun teki!

Eeva Stiinan sukuun liittyviä kirjoituksia on blogissani julkaistu aiemmin:

Kalle Jaakonpoika Syväojan l. Koiviston esivanhemmista

Kalle Jaakonpoika Koiviston 15 lasta

Syväoja l. Koivisto Ylöjärven Takamaalla

Eeva Stiina Geneanetin sukupuussa