Nödingien matkassa Liivinmaalle

Nöding -suvun vaakuna
lähde: http://www.adelsvapen.com/genealogi/N%C3%B6ding_nr_452

Jatkona aiempiin Ylöjärveläisen Hirvijärven suvun esipolvia selvittäneisiin teksteihini, nyt matka jatkuu Nöding-suvun myötä Sääksmäeltä 1500-1600 -luvun Balttiaan ja Liivinmaalle.

Sääksmäen kirkkoherra Thomas Canuti Palthenius (1602-n.1685) oli mahdollisesti isänsä Knut Paltun (k. ennen 1624) kautta balttilaista sukujuurta. Tätä mahdollista yhteyttä Palttu - Baltti nimenmuodostuksen antaman viitteen lisäksi vahvistaa puolison, Anna Hartvisgdotter Nöding von Werden'in (k.n. 1674) tunnettu syntyperä.

Annan isä Hartvig Nöding von Werden (1598-1644) hallitsi sukuperintönä Liivinmaalla Lemburgissa (nyk Malpils) Nödingshof eli Kaltenbrunn ja Fellinissä (Viljandi) Caroll -nimisiä maaomaisuuksia. Kaltenbrunn oli tullut suvun haltuun Hartvigin isän isän, Henrik Nöding von Werden'in (k. 1591-1604) toimesta v. 1554. Ilmeisemmin Henrik Nöding oli saksalaisen ritarikunnan sotilas tai vasalli, koska Kaltenbrunn (myöh.Nödingshof) näyttäisi tulleen lahjoituksena ritarikunnan Liivinmaan maamestarilta Henrik von Galen'ilta. Jo v. 1548 Henrik Nöding oli saanut sukulaiseltaan Herman von Bruggener'ilta maaomaisuutta Nitau'sta. Bruggener oli samoin ritarikunnan maamestari Liivinmaalla vuosina 1535-1549. Sukulaisuussuhde Nöding'iin on kuitenkin tuntematon.

Materialien zu einer Geschichte der Landgüter Livlands, Nide 1  Tekijät Heinrich von Hagemeiste. s.86

Henrik - tai Heinrich - Nöding'in syntymäaika ja alkuperä ei ole tiedossa. Suvun juuret ovat tietojen mukaan Saksan Hessenin alueella. Marburgin seudulla tunnetaan jo 1200- luvulla Nodung von Wehrda -nimellä esiintyneitä henkilöitä. On arveltu että suku polveutuisi ritari Konrad'ista, Marburgin Weissensteinin linnan viimeisestä linnanherrasta (Otto Immel, dessen Buch „Wehrda, Weinstraße, Burg Weißenstein” 1976). Hänen poikansa oli mahdollisesti vuonna 1277 kuollut ritari Nudungus de Werde. Nodung von Wehrda'n veljekset Konrad ja Thomas (Thammos) hankkivat maa-alueita Angenrod'ista 1490-luvulla. Vahvistava todiste siitä että on kyse samasta suvusta, saadaan vaakunakuviosta. Verrattaessa ylläolevaa Nödingien vaakunaa Nodung von Werde'n sinettiin vuodelta 1294 Marburgissa, voidaan pitää toteennäytettynä että suku on peräisin tuolta nykyisen Wehrdan seudulta, jonka vaakunassa sama harkkoreunainen (vrt Angenrod) kuvio on nähtävissä.

Milloin ja miksi Nöding von Werden suku on Liivinmaalle tullut, on tässä vaiheessa arvailujen varassa. Mainittu sukulaisuussuhde Saksalaisen ritarikunnan päällikköön antaa aiheen arvella että tämä olisi johtolanka syihin. Em Bruggener'in tiedetään tulleen Saksasta Liettuaan lapsena - siis kenties 1480-1490-luvun tienoilla. Ritarikunta vahvisti alueen hallintaansa m.m. antamalla kartanoita ja maaomaisuuksia vasalliensa hallintaan tai lahjoittamalla omaisuudeksi. Näillä oli verotusoikeus käytännössä maaorjan asemassa oleviin paikallisiin talonpoikiin ja alustalaisiin. Vastineeksi he olivat velvollisia sotajoukkojen varustamiseen ja toimimaan uskollisina alamaisina.

Ristiretkeläisten turvaksi alunperin perustettu Saksalainen Ritarikunta oli levittäytynyt Liivinmaalle Baltiaan 1200-luvulla ja edelleen aina pohjoiseen Viroon asti. Tämä tapahtui Keski-Euroopan hallitsijoiden ja roomalais-katolisen kirkon piispojen tukemana vahvistaen ja valvoen kaupankäynnin etuja sekä levittäen kristinuskoa. Näin ritarikunnasta vähitellen muodostui lähes autonominen ritarikuntavaltio.

Henrik Nöding von Werden oli siis nähtävästi tällainen saksalaisen ritarikunnan sotilas ja/tai vasalli sekä tilanomistaja. Suvun haltuun oli tullut myös Vietinghof, jonka Henrikin poika Johan Nöding von Werden (k. ennen 1622) myi Tarton kaupungille v. 1597. Hän hankki seuraavana vuonna omistukseensa Caroll'in Fellin'issa eli Viljandissa. Tähän ja Kaltenbrunn'in omistuksiinsa hän sai vahvistuksen kuningas Sigismundilta v. 1599.

Johan Nöding'in äiti ja Henrikin puoliso oli Dorothea Holzschuher (k. 1604 jälkeen). Suku on lähtöisin Saksasta Nürnbergin seuduilta, jossa varhaisin tunnettu esi-isä Lorenz Holzschuher haudattiin Sebalduskircheen v. 1130. Johan Nöding avioitui Gertrud Blankenfeld'in (n. 1560-1662 jälkeen) kanssa. Blankenfeldien juuret ovat myös Saksassa jäljitettävissä 1200-luvulle Berliiniin. Isoäitinsä puolelta Gertrud kuuluu saksalaiseen Tiesenhausen'in sukuun, joka saapui Saksan Nienburgista Liettuaan 1200 -luvun alussa. Näistä sukuhaaroista kirjoitan myöhemmin tarkemmin blogissa artikkelissa "Blankenfeldit osa I - Baltiasta Berliiniin".

Johan Nöding ja Gertrud Blankenfeld saivat Adelsvapen.com sivuston mukaan kuusi lasta. Kaksi poikaa, Henrik ja Hartvig olivat ammatiltaan sotilaita ja molempien ura johti Suomeen. Seikka, joka näin osoittautuu perimmäiseksi syyksi Nöding -suvun haarautumiseen karuun pohjolaan. (Hartvig Nöding von Werden on siis sama Nödinghof'in isäntä, jonka tarinan alussa Annan isäksi mainitsin.)

Saksalainen ritarikunta oli hajonnut mm uskonpuhdistuksen seurauksena ja Baltian valtatyhjiöstä taisteltiin useasti ympäröivien valtakuntien ja hallitsijoiden kesken. Liittoumia syntyi ja purkautui sekavassa vyyhdessä, jossa aiemmat viholliset saattoivat kohta havaita taistelevansa samalla puolella aiempaa liittolaista vastaan. Vuonna 1629 Puolan ja Ruotsin välisen sodan rauhansopimuksessa

Kustaa II Aadolfin maihinnousu Saksaan 1630
Anders Fryxell (Wikimedia)

Ruotsin valtakunta laajeni Väinäjoelle. Tuona samaisena vuonna Hartvig'in mainitaan olleen ratsastaja kuninkaan henkivartiokomppaniassa. Tämä Ruotsin kuningas oli Pohjolan Leijonaksikin mainittu Kustaa II Aadolf, joka seuraavana vuonna nousi joukkoineen maihin Saksan Pommerissa 30-vuotisessa sodassa. Hartvigin kerrotaan seuranneen komppaniaansa Saksaan samana vuonna. Ties vaikka Hartvig kurkistelee jossain viereisen kuvan reunamilla...
Veljensä Henrik von Nöding oli noihin aikoihin v. 1631 jalkaväkikomppanian everstiluutnantti Itä-Götanmaalla ja ratsukomppaniassa Uudellamaalla Suomessa 1632.

Kuningas Kustaa II Aadolf kaatui Lüzenin taistelussa marraskuussa 1632 Lieneekö henkivartiokaarti hajoitettu kuninkaan kuoleman jälkeen, koska Hartvig von Nöding palasi Saksasta ja vuonna 1633 hän oli kornettina veljensä Uudenmaan ratsukomppaniassa. Tässä vaiheessa Hartvig oli jo avioitunut Margareta von Strijk'in (s. ennen 1584-1673) kanssa. Von Strijk/Stryk - von Elspe -sukua tunnetaan Saksan Fredeburgissa 1420 -luvulla ja ilmeisesti tätäkin aiemmin. Margaretan esi-isät ovat toimineet myös ritarikunnan palveluksessa Liivinmaalla. Tähänkin sukuun palaan tarkemmin tuonnempana. Tytär Anna Nöding on ollut tuolloin 1630 -luvulla jo nuori neiti, mutta emme tiedä oliko perhe muuttanut Suomeen vai asuivatko he edelleen Nödingshof'issa. 1620-luvulla setänsä Henrik von Nöding oli saanut Porvoon seudulta haltuunsa Pornaisten Laukkosken säterikartanon. Tämän lisäksi hän hallitsi äidin Blankenfeld -suvun maaomistuksia Salisburg'issa (nyk Matzalaca) Liivinmaalla.
Hartvig kohosi Turun ratsuväkirykmentissä luutnantista ratsumestariksi vuoteen 1642 mentäessä.
Tyrvännön Suotaalan kylän Siukola tuli vuonna 1641 Hartvig von Nöding'in haltuun n.k. Norrköpingin ehdolla eliniäksi. Hän kaatui taistelussa Skånessa v.1644 Ruotsin sodassa Tanskaa vastaan (kenties Jüterbogin taistelussa?). Leskensä Margareta von Strijk nautti tilan verotulot vuoteen 1661 asti. Hänet haudattiin vuonna 1673 Porvoon kirkkoon.
(Harry Donner: http://finlander.genealogia.fi/sfhswiki/index.php/Genos_1936_vol_7_7_131.htm)

Kuten edellä oli mainittu henen edesmenneen miehensä veli hallitsi maaomaisuuksia Porvoon seudulla. Kenties Margareta ja Anna-tytär ovatkin asuneet Suomeen tultuaan Nödingien Laukkoskella? Suomessa Turku on kuitenkin siinä suhteessa "solmukohta" että Annan tuleva puoliso oli Thomas Palttu (eli tuleva Sääksmäen kirkkoherra Thomas Canuti Palthenius), turkulaisen kauppiaan poika. Annan isä palveli Turun ratsuväkirykmentissä ja ilmeisesti siis molemmat balttisukuja. Ensimmäiset aviovuotensa he asuivat Turussa.

Kenties Hartvig von Nöding'illä oli myös sisar Gerdruta? Vaimonsa Margaretan veljen, Gotthard von Stryk'in tiedetään olleen avioliitossa Gerdruta Nöding von Werden'in kanssa. Tässä vaiheessa todennäköiseltä vaikuttaa että Strijk/Stryk ja Nöding suvut olisivat näin kahden sisarusparin voimin kytköksissä. Sikälikin luontaista kanssakäymistä kun katsoo kartalta mistä suvut ovat lähtöisin. Varsinaiset todisteet tosin puuttuvat tälle päättelylle Gerdrutan ja Hartvigin sisarsuhteesta.

Hartvigin ja Margaretan pojat hallitsivat vanhempiensa jälkeen Nödingshof'ia, Caroll'ia ja Blankenfeldshof'ia. Seuraava sukupolvi myi Nödingshof'in ja Blankenfeldshof'in 1670-luvulla sotavarusteluiden kustannusten kattamiseksi. Hartvigin pojanpoika Carl Hartvig Nöding myi Caroll'in vuonna 1729 mutta piti osan tilasta, joka sittemmin sai "perintönä" kantaa nimeä Nödingshof. Carlin kuoleman jälkeen leski Anna myi tilan 1742.
Hartvigin ja Margaretan poika Henrik avioitu Ebba Stålhandsken kanssa ja hallitsi lapsettomaksi jääneen setänsä Henrik Nöding'in jälkeen aiemmin mainittua Laukkosken kartanoa.

Tästä linkki kartalle.

Sivua päivitetty 15.11.2015

Lähteitä ja linkkejä:

http://sukuajahistoriaa.blogspot.fi/2015/11/blankenfeldit-osa-i-baltiasta-berliiniin.html

http://www.adelsvapen.com/genealogi/N%C3%B6ding_nr_452
http://runeberg.org/frfinl/0320.html
https://de.wikipedia.org/wiki/Livl%C3%A4ndischer_Orden
https://fi.wikipedia.org/wiki/Vanha-Liivinmaa
https://fi.wikipedia.org/wiki/Saksalainen_ritarikunta
https://fi.wikipedia.org/wiki/Liivinmaa
https://fi.wikipedia.org/wiki/Puolan_sota
https://fi.wikipedia.org/wiki/Baltian_valtatyhji%C3%B6
https://fi.wikipedia.org/wiki/Viron_historia
https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%BCtzenin_taistelu
https://de.wikipedia.org/wiki/Wehrda_(Marburg)
https://de.wikipedia.org/wiki/Wasserburg_Angenrod
http://www.marburg.de/de/114027
http://www.marburg-wehrda.de/index.asp?thid=15
http://www.lagis-hessen.de/de/subjects/xsearch/sn/lgr?person=Nodung+von+Wehrda%2C+Thomas
http://www.ciltskoki.lv/_lapas/kartes/Rucker_1890/#N
https://books.google.fi/books?hl=fi&id=KqRKAAAAcAAJ&q

Thomas Canuti Palthenius - melko piru papiksi

Ylöjärveläisen Hirvijärven suvun juurien jäljitys on johtanut tarinani tällä kertaa Sääksmäen kirkkoherra Thomas Canuti Paltheniukseen (1602 - n.1685).  Tämä esi-isämme on toimillaan saanut siinä määrin huomiota Sääksmäen seurakunnan historiassa, että ansaitsee oman blogikappaleensa.

Thomas Knutsson Palttu oli se maallisempi nimi, jolla hänet  kotikaupungissaan Turussa tunnettiin ilmeisesti vielä 26.6.1633. Tuolloin Turun pormestari ja raati hyväksyivät hänet Turun tuomiokirkon suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaan. Isänsä oli turkulainen kauppias ja porvari Knut Palttu (k. 1624), jonka nimi saattaa olla johdettu balttilaisesta syntyperästä. Kytkennät liettualaisiin sukuihin ovat havaittavissa poikien avioliitoissa: Anders Palttu oli toisessa avioliitossaan Margareta Thomasdotter Bock'in kanssa, jonka vanhemmat olivat aatelinen Tomas Bock ja Margareta von Dyren. Anders hallitsi Sääksmäen Rapolaa. Margareta oli leskenä Voipaalassa 1. miehensä, Per Olofsson Ruuthin kuoltua, ja avioitui siis uudelleen Anders Paltun kanssa n. 1660.
Thomas Canuti Palthenius avioitui Anna Hartvigsdotter Nöding'in (k.n.1674) kanssa. Tämä oli syntynyt Liivinmaalla. Hänen vanhempansa olivat Hartvig Johansson Nöding von Werden (1598-1644) ja Margareta von Strijk (ennen 1584 -1673). Isä Hartvig omisti sukunsa peruja Nödingshof'in kartanon. (Näistä balttian-saksalaisista sukujuurista tarkemmin myöhemmissä blogiteksteissä)
Thomas Palthenius omisti Sääksmäellä Lotilan ratsutilan 1666-1669, jonka jälkeen isännyys siirtyi pojalleen Göran Palthenille.

Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa, kuningatar Kristiina, vahvisti 14.7.1636 Turun tuomiokapitulin nimittämän Thomas Canuti Paltheniuksen kirkkoherran virkaan Sääksmäen seurakunnassa. Siitä alkoi aikakausi jota teoksessaan "Sääksmäen seurakunta" Ilari Kuuliala kuvaa
maininnalla "murheellinen puolivuosisataiskausi Sääksmäen seurakunnan historiassa".
Ei näytä olleen lainkaan tavatonta, että 1600-luvun papistossa esiintyi nykyisen moraali- ja soveliaisuusnormiston näkökulmasta jopa uskomattoman härskiä käytöstä sekä omaneduntavoittelua, juopottelua ja rähinöintiä. Oikeutta haettiin herkästi solvauksista ja kaikenlaisesta kärhämästä omaisuuteen ja kunniaan liittyen. Papiston asema oli heikentynyt hallitsijan osoittamasta epäluottamuksesta johtuen ja heidän arvostuksensa myös kansan keskuudessa on kenties ollut alamaissa. Piispan toimet moraalisen kurin juurruttamiseksi seurakunnanpalvelijoihin etenivät hitaasti varsinkin Sääksmäen kaltaisillla etäisillä rajamailla.

Sääksmäen seurakuntalaiset valittivat kirkkoherransa käytöksestä tuomiokapitulille. Vuonna 1659 oli sunnuntain ehtoollisjumalanpalvelus jäänyt useasti suorittamatta ja seurakuntalaiset olivat huolissaan kristillisten sielujensa pelastuksesta. Tämän, ja kenties muidenkin syiden seurauksena tuomiokapituli oli langettanut Paltheniukselle neljän riikintaalarin sakon. Häneen kohdistui myös maallisessa oikeustuomioistuimessa syytöksiä, joiden mukaan olisi juovuspäissään puhunut halveksivasti sekä maallisesta että hengellisestä esivallasta, toivotellut tulta taivaasta seurakuntalaistensa päälle ja manannut paholaista menemään heihin. Lisäksi syytöksiä sateli muista kunnianloukkauksista ja haureudesta. Jo vuonna 1647 Paltheniusta oli sakotettu tämän solvattua majuri Israel Braskia huoranpennuksi, sienenpainajaksi ja puolenmarkan aatelismieheksi. Brask oli puolestaan nimittänyt Paltheniusta kolmen markan papiksi.

Thomas Paltheniuksen allekirjoitus Sääksmäen seurakunnan tilikirjassa 1666

Tuomiokapituli pidätti kirkkoherran virasta 11.3.1661 suoritettavien tutkimusten ja oikeudenkäynnin ajaksi. Vuotta myöhemmin kapituli kirjelmöi Kuningas Kaarle XI:lle:

"Herra Thomas Palthenius, josta on julkean salavuoteuden kautta tullut eversti Nödingin (HUOM! p. o. ratsumestari Nödingin: Ruotsissa 1649 naturalisoitu everstiluutnantti Henrik Nöding oli Paltheniuksen apen veli) vävy, on juoppo, ylimielinen räyhääjä, väkivallantekijä, joka aina riitelee ja kinastelee sanankuulijoittensa, varsinkin aatelisten, kanssa" ja "tuontuostakin on antanut kuulla, ettei hän kunnioita ketään, ei maaherraa, ei piispaa eikä konsistoria, vaan yksinomaan kuningasta, koska pitäjä on vanhastaan regaalipitäjä".  (https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1917)

Koska tuomiokapituli oli havainnut sovintoyritykset ja kirkkoherran tapojen parannuksen toivottomiksi, ehdotti se kirkkoherran erottamista. Tämän Kuningas kuitenkin torjui ja palautti Paltheniuksen virkaansa.

Suomenkielinen Raamattu 1642
lähde: https://commons.wikimedia.org/

Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu julkaistiin v. 1642. "Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi" Tuomiokapituli päätti että jokaisen seurakunnan oli hankittava yksi Raamattu kymmenen riikintaalerin sakon uhalla. Sääksmäen tilikirjassa oli kyllä merkintä hankinnasta, mutta piispantarkastuksessa Raamattua ei myöhemmin löytynyt. Vuonna 1688 piispa Gezeliuksen määräyksestä Raamattu sitten viimein saatiin seurakuntaan. Mihin lie Palthenius oli seurakunnalta kerätyin varoin hankitun kirjan hukannut?

Piispa Johannes Gezelius vanhempi vieraili tarkastuksellaan 1669 seurakunnassa ja sai kiistoja selvemmille vesille. Kuitenkin vuonna 1673 hän totesi seuraavalla vierailullaan asioiden olleen jopa aiempaa pahemmassa jamassa. Laiminlyönnit ja leväperäinen seurakunnan hoito näkyi myös kirkon ja pappilan omaisuuden rappeutumisessa. On mainittu mm kirkon katon korjaamiseen kerättyjen varojen päätyneen mahdollisesti kirkkoherran omiin afääreihin.

Kirkkoherra oli pitkään vanhuudenheikkouden vuoksi kyvytön viranhoitoon. Hänen sijaisenaan toimi vuodesta 1675 vävynsä Nicolaus Gabrieli Montanus (n.1630 - n.1684), jota ehdotettiinkin seuraajaksi Paltheniuksen jälkeen. Nicolaus ehti kuitenkin kuolla vuotta ennen appeaan. (Sexmontanus/Montanus suvusta olen kirjoittanut aiemmassa blogitekstissäni "Sexmontanus - Sääksmäeltä")

82-vuotias Thomas Palthenius haudattiin 22.1.1685 Sääksmäen kirkon lattian alle alttarin eteen. Hänen muistolleen julkaistiin v 1686 runo, jossa mainittiin "mitä kunnioitettavimmaksi, mitä loistavimmin oppineeksi ja ansioituneeksi vanhukseksi".
Kuoleman jälkeen suoritetussa seurakunnan omaisuuden inventoinnissa todettiin kaikkinainen rappion tila, jota Eino Jutikkala kuvailee Sääksmäen historiassaan seuraavasti:

"Kirkon katto paistoi läpi kuin seula, tapuli kallistui itään päin, ikkunat olivat säpäleinä, kirkkomaan lankkuaita kokonaan mädäntynyt, pappilan rakennukset niin rappeutuneet ja vailla kattoa, ettei ollut ´pirttiä eikä porttia´, sen ja kirkon välinen silta raunioina, pappilan pelloilla ojat kasvaneet umpeen ja niityille noussut pensaita ja puita. Seurakunnan on täytynyt usein monta sunnuntaita perätysten olla kokonaan ilman jumalanpalvelusta, messua ja Herran ehtoollista ei moniin aikoihin ollut pidetty, katekismusharjoituksia ja kärsimyssaarnoja oli vain harvoin järjestetty. Kirkon tilit olivat sekaisin. Ja jos jotakin oli tuona viisikymmenvuotisena onnettomana kirkkoherrakautena suoritettu, oli se kai pitäjän muiden pappien ansiota." 

Sääksmäen kirkko. Alttarin sivuilla olevien ikkunasyvennysten maalaukset säilyivät vuoden 1929 tulipalossa. Maalausten on arvioitu olevan 1500-1600 luvun taitteesta, Siten ne olisivat koristaneet alttariseinää jo Thomas Paltheniuksen toimiessa Sääksmäen seurakunnassa. (kuva JP Mattjus 2015)

Thomas Knutsson Palttu ja Anna Hartvigsdotter Nöding saivat avioliitossaan neljä lasta. Tytär Hedvig Thomasdotter Palthenia (n. 1635 - 1730) oli edellä mainitun kirkkoherran sijaisen Nicolaus Gabrieli Montanuksen puoliso ja sukumme kytkös tähän tarinaan.
Muita lapsia olivat:

• Emerentia Palthenia (k. 1681 jälkeen), puoliso Gustaf Hartviksson Speitz.
• Åke Palthen, luutnantti (k.1682).
• Göran Palthen, aateloitu Lohjelm. Luutnantti (k. 1703), puoliso Catharina Sass.

HUOM! sivua päivitetty 27.9.2015

Linkkejä ja lähteitä:

Eino Jutikkala: "Sääksmäen historia" 1934
Ilari Kuuliala: "Sääksmäen seurakunta. Emäseurakunnasta seurakuntayhtymän osaksi" 1989
http://runeberg.org/frfinl/0286.html
http://runeberg.org/frfinl/0287.html
http://runeberg.org/frfinl/0040.html
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=1917
http://lohjelmpalttu.yhdistysavain.fi/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lohjelm
http://www.adelsvapen.com/genealogi/N%C3%B6ding_nr_452
http://www.adelsvapen.com/genealogi/Lohielm_nr_1302

Sexmontanus - Sääksmäeltä

Jatkona aiemmalle blogitekstille "Hirvijärveläisten jäljestystä" seurataan nyt suvun jälkiä Sahalahden Tursolan Markkulan rusthollista Sääksmäelle. Tutustuimmekin jo aiemmin Carl Nilsson Bergman'iin (n.1666-1722), Sääksmäen Huittulan Häkärlän rusthollariin ja vaimoonsa  Anna Olavintyttäreen (n.1670-1751) Sääksmäen Linnaisten Kokkilasta. Tämän Bergmanin ilmaantuminen sukututkimukseeni vaivasi pitkään. "Oikea sukunimi" talonpoikaisen rusthollin isännällä ei ollut ihan tavanomaista. Palasin kuitenkin aika-ajoin penkomaan tätä havaintoa, koska arvelin että sen takaa vielä oli jotain löydettävissä. Carl Nilssonin havaittiin esiintyvän myös nimellä Montanus, joka oli selvä viite sukuyhteydestä Montanus/Sexmontanus sukuun ja Bergman nimi näiden johdannainen. Ahkeralla googlaamisella löysin viimein sääksmäkeläisen Esko Karisalmen sukututkimusmateriaalia, jonka avulla pääsin jyvälle tämän sukuhaaran alkuperästä Sääksmäen papiston piirissä.

Saxamaeke

Sääksmäki - tai Saxamaeke niinkuin se vanhimmissa kirjallisissa dokumentissa kirjoitettiin - on Hämeen vanhimpia kirkkopitäjiä (n.1335) ja kiinteää asutusta alueella on ollut jo 400-luvulla. Rapolanharjulla sijanneesta linnoituksesta hallittiin Hämeen tärkeitä vesireittejä. Ruotsi ja Novgorod

taistelivat tästä raja-alueen hallinnasta 1200-luvulla, joka ilmeni myös roomalais-katolilaisen ja ortodoksisen kristinuskon välisenä valtataisteluna. Samalla jalkoihin joutuivat vanhat pakana-ajan uskomukset ristiretkeläisten ja dominikaanimunkkien käännytystyön myötä. Katolinen kirkko pyrki vakiinnuttamaan otettaan alueella kirkkoja rakentamalla ja asettamalla sielunpaimenia opettamaan ja valvomaan kristillisen tapojen juurtumista. Toimessa oli kyse vallasta ja omaisuudesta vähintään samoissa määrin kuin hämäläisten pakanoiden sielujen autuudesta ja pelastuksesta.
Sääksmäelle tarkoitusta varten rakennettiin puinen kirkkorakennus 1300-luvulla, jonka tilalle myöhemmin saatiin kivikirkko  1490-luvun lopulla. Tämä kirkkorakennus on edelleen käytössä, vaikka onkin kokenut paljon muutoksia mm. tulipalojen seurauksena.

Sigfridus Sigfridi Wijnaparda

Uskonpuhdistus levisi Saksasta syrjäyttäen katoliset opit 1500-luvun alussa. Syrjäisen Hämeenkin se tavoitti 1530-luvun aikoihin. Tämä luterilaisen kristinuskon sanoman levittämisen tavoite oli myös asetettu "Saxamaeke"n alueella varhaisimman tunnetun esi-isämme tehtäväksi. Sigfridus Sigfridi (k.1634), joka lisänimellä Wijnaparda tunnettiin, on toiminut kappalaisena seurakunnassa ainakin jo vuonna 1593. Lisänimen syntyhistoriaa voi mielikuvituksen avulla arvailla. Sen on arveltu viittaavan porvaritaustaiseen sukuun. Hän oli silloisen kirkkoherran, Niilo Eerikinpojan kanssa yhtenä Uppsalan kokouksen päätöksen  allekirjoittajana Turun pappeinkokouksessa 19.6.1593. Confessio Fidei´in evankelis-luterilaisen tunnustuskirjan  sata vuotta myöhemmin, 1693 painetussa suomennoksessa (Sen Christillisen Uscon Tunnustus) mainitaan "Cappalaiset.... Ylimmäises ja Alimmaises Satagunnasa... Sigfridus Sigfridi Säxmäesä". Uppsalan kokouksessa päätettiin valtakunnassa noudatettavaksi luterilaista tunnustusta aiemman roomalais-katolilaisen paavinuskon sijasta ja sen vakuudeksi myös sääksmäkeläisen kappalaisen oli sopimus allekirjoitettava. Sääksmäen seurakunnan kirkkoherraksi Sigfridus Sigfridi asetettiin Niilo-herran jälkeen vuonna 1601. Hän valitteli tuolloin kirkkoherralta saamatta jääneitä palkkojaan 13 vuoden ajalta. Niilon tiedetään olleen veroveloissa kruunulle johtuen sotajoukkojen ja tulipalon aiheuttamista tuhoista.
Kari Rydman mainitsee sivustollaan Voipaalan talojen omistussuhteista, että kirkkoherra Niilo Eerikinpoika ja Sigfrid Wijnaparda yhdistelivät tiloja 1585 alkaen Voipaalan Kemmolaan, joka olisi ollut Sigfridin suvun omistuksessa vuoteen 1638, ilmeisesti lampuotien viljelyksessä. Sigfrid tavataan Sääksmäen Liuttulassa  SAY 1593-1599. Häntä edelsi Sigfrid Larsson jonka ainakin nimen perusteella voisi olettaa kirkkoherran isäksi. Liuttulassa vaikutti samaan aikaan myös Thomas Larsson, jota voidaan spekuloida Sigfrid Larssonin veljeksi. Huittulan kylän Häkärlässä kirkkoherra näkyy vuodesta 1633. Tämä tila oli suvun hallussa vielä aiemmin mainitun Carl Bergmanin aikaan 1700 -luvun alussa.
Sigfrid  Sigfrid palveli kirkkoherran toimessa kuolemaansa asti 1634.

Sexmontanuksen veljekset

Sigfridus Sigfridi Wijnapardalla tiedetään olleen ainakin kaksi poikaa. Molemmista tuli kirkonpalvelijoita. He johtivat kotiseudusta sukunimekseen papillisen, latinan kieliasuisen version Sexmontanus. Heistä ilmeisesti vanhempi, Nicolaus Sigfridi Sexmontanus (k. 1636) oli kappalaisena jo isänsä kirkkoherra-aikaan v. 1618. Kun isä Sigfridus tuli kykenemättömäksi viranhoitoon, nousi Nicolaus viransijaiseksi kirkkoherran virkaan. Vakinaisen viran hän sai isänsä kuoltua 1634. Hänen kirkkoherrakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi kuolemansa myötä vuonna 1636.

Nicolaus Sexmontanuksen siirryttyä kappalaisesta kirkkoherran virkaan, asettui vuorostaan kappalaiseksi hänen veljensä Gabriel Sigfridi Sexmontanus (k.1658). Hän oli tätä ennen toiminut pitäjänapulaisena 1630-luvulla saarnaten seurakunnan syrjäseuduilla. Gabriel hallitsi myös Huittulan Häkärlää vuodesta 1635. Hänen puolisonsa oli Elisabeth Bengtsdotter, jonka tiedetään eläneen Häkärlässä leskenä ainakin vielä vuonna 1669 (SAY Sääksmäki 1654-1673 s50).

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6177640)

Sexmontanuksesta Montanus

Sääksmäen seurakuntaan nimitettiin uusi kappalainen sekä pitäjänapulainen Gabriel Sexmontanuksen kuoleman jälkeen 1658. Jälkimmäistä tointa ryhtyi hoitamaan Gabrielin ja Elisabethin poika, Nils Gabrielsson (1630-1684). Nils oli opiskellut Turussa ylioppilaaksi 1656. Koska hänellä ei ollut riittäviä opintoja suoritettuna kappalaisen virkaa varten, asetti Turun tuomiokapituli virkaan Antti Fabriciuksen. Tämä oli Nilsin sisaren, Brita Gabrielsdotter Sexmontanan aviopuoliso. Tuomiokapituli tutki 21.8.1661 kenen luvalla Nils oli Sääksmäellä saarnannut. Tämän seurauksena muodollisuudet hoidettiin kuntoon ja Nicolaus Gabrielis Montanus vihittiin papiksi Turussa 1662. Ehkä hän otti lyhennetyn nimen käyttöön pappisvihkimyksen myötä erottuakseen edesmenneestä sedästään, Nicolaus Sigfridi Sexmontanuksesta. Hurjina opiskeluvuosina Nicolaus oli riiannut jonkin uusimaalaisen pastorin tytärtä, josta Akatemian konsistorin protokollaan oli tehty merkintä. Kenties kyseinen pastori oli konsistorille tehnyt valituksen moisesta sopimattomasta käytöksestä

Consistorii academici Aboensis äldre protokoller II [1654\'9664] (utg. A. G. Fontell, 1887) s. 81, (88), (90), 189, 279 (27.3.1661, En studiosus Nicolaus Gabrielis, som håller på och frijar till en pastoris dåtter j Nyland ...)

Sääksmäelle Nicolaus palasi kuitenkin poikamiehenä ja avioitui Sääksmäen tuolloisen kirkkoherran tyttären, Hedvig Thomasdotter Palthenian (n.1635-1730) kanssa. Hedvigin on arveltu syntyneen Turussa ennen isänsä, Thomas Canuti Paltheniuksen (1602-n. 1685) nimittämistä kirkkoherran virkaan Sääksmäelle.

Kun appiukkonsa vanhemmiten tuli kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa, asetettiin Nicolaus Montanus tämän sijaiseksi, kuten seuraavasta päätöksestä käy ilmi:

"9.6.1675 Collation för Nicolao Sexmontano på Sexmäcke Pastorat ... Wij härmed och i krafft aff detta wårt öpne bref nådeligen constituera och förordna honom Nicolaum Gabrielis Sexmontanum att wara Kyrkioherde uti bemelte Sexmäcke försambling och bemelte sin Swärfaders Thomæ Paltenij ställe"

Edellä olevat lainaukset Helsingin Yliopiston Ylioppilasmatrikkelista http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=1121 

Nicolaus olisi todennäköisesti tullut appensa jälkeen nimitetyksi vakituisesti Sääksmäen kirkkoherran virkaan, ellei olisi kuollut hieman häntä ennen 1683-84. Sijaisuutta hän ehti kuitenkin hoitaa noin kahdeksan vuoden ajan.
Thomas Paltheniuksesta on siinä määrin juttua, että jääköön seuraavaan kertaan....


Lähteitä ja linkkejä:

Esko Karisalmen sukututkimus
http://www.karisalmi.fi/mattilap.htm
http://www.karisalmi.fi/LinnaistenKokkila.pdf

Ilari Kuuliala
Sääksmäen seurakunta. Emäseurakunnasta seurakuntayhtymän osaksi,  1989

Wikipedia
https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4%C3%A4ksm%C3%A4ki
https://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonpuhdistus_Ruotsissa

Sääksmäki-seura
http://www.saaksmaki-seura.fi/

Kari Rydman:
http://kari.kotiseutuarkisto.fi/index.htm
http://kari.kotiseutuarkisto.fi/Voipomis.htm
http://kari.kotiseutuarkisto.fi/kirkko.htm

Suomen kirjallisuusseura, Biografiakeskus
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2297
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?pid=5102
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2258
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2256
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2257

H.gin yliopiston ylioppilasmatrikkelit
http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=1121

Genos
http://www.genealogia.fi/genos-old/29/29_85.htm

Digitaaliarkisto
http://digi.narc.fi/

Pikku-Hilma, henkilö numero 4000

Kiinnostavien tarinoiden ja henkilöhistorioiden avautuminen on merkittävimpiä sukuhistorian harrastamisen moottoreita. On mielenkiintoista tutustua tällä tavoin ihmisyhteisön ja -kulttuurin historiaan omalla lähiseudulla ja sitä kautta myös laajemmin kotimaan ja jopa valtakuntien tapahtumiin. Sukuhistoria tarjoaa konkreettisia kiinnekohtia näiden henkilöhistorioiden myötä ymmärtää ja jäsentää historian tapahtumia, joista osa puolivahingossa tarttui paksun pääkuoren sisään kouluvuosina.
Toinen merkittävä seikka on havaita oman pienen henkilöni osuus tässä arkisten ihmiskohtaloiden pitkässä ketjussa. Ehkä se opettaa suhteuttamaan henkilökohtaista elämää vähän laajempaan perspektiiviin.

Sukuhistoriaa tutkiessa ja tallentaessa tulee kirjatuksi satamäärin ihmislapsia, joista ei jää juuri muuta tietoa kuin nimi, syntymän ja kuoleman aika ja paikka ja kenties toinen vanhemmista - aina ei kaikkea sitäkään. He kaikki ovat kuitenkin olleet joskus eläviä, hengittäviä ja ajattelevia ihmisiä sen ajan kuin heille kohtalo antoi. Kaikki jonkun lapsia. Odotettuja tai odottamattomia. Joko perhesuunnittelun tulosta tai Jumalan kaikkivaltiaassa viisaudessaan antamia lahjoja.

Tietokoneen sukututkimusohjelmaan henkilön tietoja tallennettaessa järjestelmä luo henkilölle juoksevasti numerotunnuksen, ikäänkuin henkilötunnuksen. Näitä henkilöitä on omassa sukututkimusohjelmassani päälle viidentuhannen. Joskus olen vitsaillen maininnut että harrastuksenani laitan kuolleita numerojärjestykseen.

Huikeat seikkailut ja korkea-arvoiset esi-isät sukupuussa ovat harvalukuisia eivätkä välttämättä niitä kaikkein merkityksellisimpiä tai edes kiinnostavimpia. Edelläolevasta ajatuksenjuoksusta johtuen ajattelin kirjoittaa muutaman rivin - sen mitä tiedossa on - sukututkimustietokantani henkilöstä numero 4000. Toimikoon Hilma Kallentytär nyt oppaana näitä syntyjä syviä pohdittaessa.

Hilman isä Kalle Nikolai Kallenpoika oli Ruoveden Pihlajalahden Nenosia sukujuuriltaan, syntynyt v. 1844 Mäki-Nenosella. Hilma-tytär syntyi 22.3.1882 perheen asuessa Mäki-Nenosen Koivumäen töllissä Kallen toisessa avioliitosta Emma Stiina Antintyttären (s. 1861) kanssa. Hilma oli pariskunnan kolmas lapsi. Elossa oli tuolloin ainoastaan esikoinen Ottilia. Seuraava lapsi, Augusta oli menehtynyt alle vuoden ikäisenä. Kallen vaimo ensimmäisestä avioliitosta sekä neljä lasta olivat hekin jo kaikki manalla ennen Hilman syntymää. Nimensä hän sai perintöä tuosta lapsikatraasta sisareltaan, joka oli kuollut 6kk:n ikäisenä vuonna 1872.
Paljoa ei Hilmasta ole kerrottavaksi. Syntymää ei tullut koskaan merkityksi Ruoveden syntyneiden luetteloon. Olisiko ollut isä-Kallella sen verran taistelemista elämisessä ettei siinä ehtinyt kirkolle asti
uudesta tulokkaasta ilmoittamaan. Koivumäen töllin rippikirjalle lapsi tuli kuitenkin merkityksi muiden sisarustensa tavoin. Vain lyhyen kaaren pikku-Hilma ehti elää Pihlajalahtelaisen töllin suojassa keväällä 1882. Kuolinmerkintä on rippikirjaan tehty 16.5.1882. Hautausmerkinnän mukaan Hilma olisi ollut iältään 1kk 17 pv. Eihän se taida ihan tarkkaan täsmätä rippikirjan syntymätiedon kanssa - eikä sitä virallista syntymämerkintääkään tullut kirjatuksi aikanaan. Mutta kukapa niistä mukuloista niin tarkkaa lukua kerkisi pitää. Kuolinsyykin on jäänyt tuntemattomaksi. Sulkutautia ja rupulia sitä näytti muut kakarat tuolloin Ruovedellä sairastaneen. Että kai se sitä samaa sorttia Hilmallakin? Hautaan hänet laskettiin sunnuntaina toukokuun 21. päivänä 1882.

Ruoveden Pihlajalahden kylän Mäki-Nenosen Koivumäen töllin rippikirja 1881-1890 s.872
(klikkaamalla kuvaa suuremmaksi)

Hilman kuolinmerkintä (Ruoveden kuolleet 1882, s.83)

Kovin huomaamattoman näköinen oli se tiistainen päivä ollut myös uutisten valossa, kun tarkastelee Tampereen Sanomia 16.5.1882. Koivumäen töllissä elämä jatkoi entisenkaltaista arkisenharmaata polkuaan. Kalle ja Emma saivat haudata vielä yhden tyttövauvan ennen muuttoaan Koivumäestä 1884. Hilman sisar Ottilia näyttäisi selviytyneen ainakin aikuisuuden kynnykselle. Jämingin Ratalahdessa Kalle ja Emma ovat vielä v. 1900 kolmen lapsen kanssa sukunimellä Mäntynen (Ruoveden rk 1900-1909 s517). Heistä Kalle näkyy olevan merkitty Tampereella syntyneeksi v.1892. Tästä myöhempiä perheen vaiheita en ole selvittänyt.

Mainittu Kalle oli isäni äidin isän veli, vanhin sisarussarjasta. Hilman esivanhempien sukupuuhun voi tutustua Geneanetissä tästä linkistä.

Oma elinkaareni on jo kohta 55-vuoden mittainen. Tuskin tästäkään silti paljoa Hilmaa enempää jää tulevalle sukuhistorioitsijalle tutkittavaksi ja muistiin kirjoitettavaksi. Arki on arkea nykypäivänäkin, mutta puutteesta ja lapsikuolleisuudesta on onneksi meillä jo päästy. Siitä on itseään hyvä välillä muistuttaa.

Hirvijärveläisten jäljestystä

Ylöjärven Hirvijärven torpan perustaneesta Mikko Matinpojasta (1820-1902) tuli mainittua lyhesti aiemmassa blogitekstissäni "Karkun Stenberg-lukkareista Hirvijärven pirttiin" . Poikansa Heikki Mikonpoika (1847-1924) oli nainut Hirvijärven emännäksi em Stenbergien jälkeläisen, Maria

Heikki Mikonpoika Hirvijärvi (1847-1924)
kirjasta Aarne Hirvijärvi
"Hirvijärven torpan vaiheita"

Eufrosyne Simontyttären (1841-1912).

Mikko Matinpojan syntyperää on aiemmin valaissut Aarne Hirvijärvi teoksessaan "Hirvijärven torpan vaiheita". Tätä tietoa nyt täydennettäköön seuraavassa selvityksessä.

Rusthollareita Sahalahden Tursolan kylästä

Mikko Matinpoika syntyi 9.9.1820 Sahalahden Tursolan kylässä Markkulan Sarkalassa. Markkula oli yksi Tursolan ratsupalvelua suorittaneista rustholleista (ratsutila). Suku on mahdollisesti asuttanut Tursolaa jo 1560- luvulla. Tuomas Erkinpoika lienee heistä varhaisin todennettavissa oleva, vuonna 1607. Sukujuuret ovat muutoinkin tukevasti Pakkalanjärven rantatörmässä: Markkulassa, Hettulassa ja Pietilässä sekä lähistön Kirkkojärven tuntumassa Isolahdessa.

Markkula esiintyy myös Kangasalan Keson kylässä, josta Martti Erkinpoika (1720-1778) tuli Sahalahden Markkulaan vävyksi ja sittemmin isännäksi v:sta 1757 alkaen. Onko näiden kahden Markkulan välillä ollut aeimpaa sukuyhteyttä? Vai onko sama nimi vain sattumaa? Onhan Markku kuitenkin varsin yleinen nimi. Asia jää odottamaan lisäselvityksiä.

Sahalahden Markkulan rustholli jakautui perillisten kesken useasti vuosikymmenien ja -satojen kuluessa. Kuudesosasta muodostui Sarkala v.1804 Mikon vanhempien asuttavaksi. Matti Matinpoika (1778-1832) ja Heta Joonaantytär (1778-1855) olivat läheistä sukua, sillä Heta oli Matin isän pikkuserkku. Tursolan talojen välillä naimakaupat olivat tavallisia, joskus jopa näin lähisuvustakin aiheuttaen nk esipolvikatoa. (Termin käyttökelpoisuutta on kyseenalaistettu, mutta olen toistaiseksi pitäytynyt tässä mainitussa) Ilmiötä olen myös yleisemmin sukuhistoriamme puitteissa tarkastellut aiemmassa blogitekstissäni.
1720- luvulla Markkulasta erotettiin Joonas Matinpojan (1708-1782) ja sisarensa Liisa Matintyttären (1703-1766) perheille tilanosat. Näiden sisarusten jälkipolvet yhdistyivät sittemmin tarinan alkuhenkilössä, Mikko Matinpojassa.

Mikko oli parikymppisenä ryhtynyt naapuriin Hettusen rustholliin rengiksi. Talo jäi isännättömäksi v. 1843 Matti Juhonpojan kuoleman jälkeen. Tämä oli loukkaantunut joitakin vuosia aiemmin ollen kyvytön hoitamaan tilaa. Kuolinsyy viittaa jalan vammautumisen aiheuttamiin komplikaatioihin. Mikko on nähtävästi tarttunut asiantuntevasti tilanhoidollisiin toimiin, koska leskiemäntä Leena Heikintytär (1808-1859) on ollut sittemmin suopea myös muuhunkin kanssakäymiseen. Puusniekaksi ennenmuinoin kutsuttiin Mikon kohtalotovereita, leskenlämmikkeitä. Varsin erikoislaatuista lienee se, että Mikolle ja Leenalle syntyi Kustaa-poika jo v. 1845.  Vihille mentiin vasta heinäkuussa 1847 kun seuraava jo teki tuloaan syyskuulle. Merkillistä, ettei rippikirjaan pappi ole mitään kirjannut moisesta menosta, lukuunottamatta mainintaa että morsian on vihitty ilman huntua. Tämä oli sen aikainen kiertoilmaus morsiamen neitsyyden tilasta. Syyskuinen poikalapsi tunnettiin aikanaan Ylöjärvellä Hirvijärven Heikki Mikonpoikana, joka siis ylläolevassa kuvassakin esiintyy.

Äitinsä, Hettusen rusthollin leskiemännän Leenan sukujuuret ovat vielä arvoitus. Vaikuttaisi että isä Heikki Juhonpoika olisi sahalahtelaisia, mahdollisesti syntynyt 1751 (kenties Uotilasta?). Tämän puoliso Eeva Tuomaantytär oletettavasti syntyisin 1764 Tammelasta. He olivat  tulleet v. 1802 Hettuselle Luopioisista, jossa olivat olleet Säynäjärven rusthollin Koskussa torppareina 1789-1801.

Mikko Matinpoika asettui näin aviosääydyn myötä myös rusthollareiden "säätyyn", joka oli tavallista talonpoikaa askelen ylempänä sosiaalisessa arvoasteikossa. Sahalahdella ja Tursolassa tosin rustholleja tuntuu olleen tavanomaista kyläkuntaa tiuhemmassa. Rengin statukselta nousu rusthollariksi ei ollut kovin tavanomaista - vaikka olihan Mikko kuitenkin naapurirusthollin poikia. Hettulan leskirouva lapsineen oli rustholliin toimeliasta tilanhoitajaa vailla. Mikko tuli siis arvioiduksi tilanhoitoon ja elatukseen päteväksi. Avioitumisen yhteydessä on todennäköisesti tehty Hettulan periytymisestä selvät sopimukset. Kun Mikkoa 12 vuotta vanhempi Leena-vaimo sitten aikanaan v. 1859 kuoli 51 vuotiaana, siirtyi tila tämän pojalle, Matti Matinpojalle (s.1839) hänen ensimmäisestä avioliitostaan.
Markku Haapanen kirjoittaa tutkielmassaan "Sahalahden talonpoikaisten rusthollisukujen perhestrategiat 1721-1886" vastaavasta tilanteesta seuraavasti (lieneekö viitannut juuri tähän Hettulan tapaukseen?) :

"Isännyyden loppuminen ei siis aina ollut välttämättä luonnollisista syistä, kuten kuolemasta tai vapaaehtoisesti tilasta luopumisesta johtuvaa. Toisinaan isännyys oli jo alun perin määriteltykin väliaikaiseksi. Näin oli useimmiten silloin kun naispuolinen leski meni uudelleen naimisiin ja tämä hänen toinen miehensä isännöi taloa sen aikaa, kun vaimon edellisen avioliiton lapset olivat tarpeeksi vanhoja ottamaan isännyyden vastaan."

Torppariksi Ylöjärvelle

Näistä tapahtumista johtuen Mikko Matinpoika lähti v. 1860 Tursolasta Ylöjärvelle, mukanaan lapset Heikki ja Kalle. Kustaa oli kuollut aiemmin 7-vuotiaana punatautiin Hettulassa. Maaliskuussa 1861 Mikko avioitui Vilhelmiina Vilhelmintyttären (1829-1864) kanssa. Vaimo oli kotoisin Ylöjärven Mäkkylän Petäjäniemestä. Keuhkotauti vei Vilhelmiinana jo kolmen aviovuoden jälkeen jättäen Mikon toistamiseen leskeksi. Vilhelmiinalta jäi Mikon perheeseen aviottomana 1858 syntynyt tytär Johanna.
Ylöjärvelle Hirvijärven tuntumaan rakentui 1860-luvun alkuvuosien mittaan Mikko Matinpojalle ensiksi pirtti perheen asumukseksi ja Runsaan kartanon torpaksi sekä myöhemmin navetta ja muut piharakennukset. Mikon elämänpolun johtaminen näihin maisemiin oli seurausta siitä, että vanhempi veljensä Kustaa Matinpoika (s.1815) oli vuonna 1852 vuokrannut Runsaan kartanon ja edesauttanut näin asioiden suuntaa.

Aarne Hirvijärvi teoksessaan vuodelta 1984 "Hirvijärven torpan vaiheita" kertoo mm seuraavissa katkelmissa:

"Sedältäni v. 1940 saaduissa muistiinpanoissa olen kirjoittanut mm: Ahdeppään Vaari oli setäni kuullen kertonut, että hän muistaa hyvin ensimmäisiä käyntejään Hirvijärvellä. Mikko hakkasi ensimmäistä pirttiä ja Heikki-poika paistoi perunoita kuusen juurella. Kallesta ei ollu missään vaiheessa puhetta. Olettamuksen mukaan tämä kymmenvuotias Kalle-poika olisi jäänyt Runsaalle setänsä huostaan."

"Mikael Matinpojan veli oli siihen aikaan Runsaan kartanon vuokraajana ja todennäköisesti hänen myötävaikutuksellaan torpan paikaksi osoitettiin Takamaalla sijaitsevan Hirvijärvi-nimisen metsäjärven seutuja. Runsaan kartanohan omisti silloin laajat maa-alueet näiltä alueilta. Ja näin Mikko, varmaankin maastoa tarkoin tutkittuaan, valitsi torpan paikaksi saman kumpareen, missä talo nykyisinkin sijaitsee. Mielestäni tämä on ollut kovin viisas ratkaisu; on hyvä näköala järvelle ja maantiehen sai tieyhteyden suhteellisen edullisesti."  

"Ensimmäinen asuinrakennus oli ollut yksihuoneinen tupa ja siinä piisi, missä ruoan valmistus suoritettiin, eteisenä toimi riu'uista tehty porstua ulko-oven edessä."

Lähde: Anja Hirvijärvi

Kirjassaan Aarne kertoo edelleen perustuen Kalle-setänsä muisteluihin:
Mikko oli hankkinut hevosen ansiotulojen hankkimiseksi rahdinajossa. Hän sai toimeksiantoja tamperelaisilta kauppiailta tavarankuljetuksiin Turkuun, Jyväskylään, Mikkeliin, Anjanpeltoon sekä Viipurin kautta Lotinanpeltoon. Hevosten pito, kasvattaminen ja hevoskaupat olivat noista päivistä lähtien oleellinen osa Hirvijärveläistä elämäntapaa jatkuen myös tilan jälkipolvissa.

Heikki jatkoi torpan kontrahtia 25 vuotisella sopimuksella isänsä jälkeen n. vuodesta 1876 aina vuoden 1900 tienoille. Torpan kontrahdissa määriteltiin seuraavanlaisia työpanoksia suoritettaviksi Runsaan kartanolle:
- 2 päivää hevosen kanssa kyntää rikko, kertun ja siemenvaon kyntö
- 2 päivää hautausmaan sannan ajossa
- 2 päivää maantiesannan ajossa
- 25 apupäiviä, kesällä ja syksyllä sadonkorjuulla jalkatöissä omin ruokinsa
- rahaverona 65 mk vuodessa, joka myöhemmin suoritettiin talon karjan hoidolla kesäisin.

Kun sitten torpparilaki tuli 1918 ja mahdollisti torppien omistusoikeuden lunastamisen, tarttui Heikin poika Arvid tilaisuuten: Hirvijärvi ostettiin itsenäiseksi tilaksi 27.11.1918. Tilan pinta-ala oli 39 ha josta peltoa 13 ha ja metsää 26 ha. Hinnaksi tuli 39 000 mk.

Sääksmäkeläisiä pappeja, balttian-saksalaisia sukujuuria - ja rusthollareita

Aiemmin mainitsin Markkulasta jaetun tilanosan Joonas Matinpojalle 1720-luvulla. Tämän poika Joonas Joonaanpoika (1739-1790) asui sittemmin tilalla myös perheineen, avioiduttuaan Anna Pekantyttären (1746-1833) kanssa v 1767 (tarinamme alun Mikon isovanhemmat). Annan äiti oli syntyjään Sääksmäeltä Huittulan kylästä, Hedvig Carlsdotter Bergman (1704-1781). Häneltä periytyi ilmeisimmin Mikon äidille kasteessa annettu nimi Hedvig, joka varmastikin Hetaksi taipui sahalahtelaisessa puheessa. Nimi oli kulkenut suvussa kauempaakin, Hedvig Thomasdotter Palthenialta asti. Häneen palaan tarkemmin tuonnempana.

Hedvig Carlsdotter Bergmanin jouluinen syntymämerkintä 25.12.1704
Sääksmäen kirkonkirjoissa, syntyneiden ja kastettujen luettelossa
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8858585

Carl Nilsson Bergman (n.1666-1722) oli Sääksmäen Huittulan kylässä Häkärlän rusthollarina. Hänet tapaa myös nimellä Montanus, josta Bergman on luovuutta käyttäen selvästi johdettu. Montanus ja Sexmontanus tunnetaan sääksmäkeläisistä pappisuvuista.

Carl Bergman oli avioitunut v 1699 Sääksmäen Linnaisten kylän Kokkilan Anna Olavintyttären (n.1670-1751) kanssa. Anna oli jäänyt leskeksi v 1697 aviostaan Apian Yrjö Paavonpojan kanssa.
Häkärlän rusthollin Carlin ja Annan tytär Hedvig Carlsdotter oli avioliittonsa alkuvuosina puolisonsa Pekka Nuutinpojan (Petter Cnutsson, n.1707-1785) kanssa Pälkäneellä Ruokolan rusthollin torppareina Jakolassa. Kun myös Carlin ja Annan pojantytär Lisa Nilsdotter avioitui Tursolan Markkulaan Juho Heikinpojan kanssa, vahvistaen Bergmanien Häkärlän ja Markkulan rusthollien välisiä sukusiteitä, voidaan todeta että rusthollarit olivat mieluusti kanssakäymisissä oman "säätynsä" kesken. Oletettavasti kanssakäymistä rusthollareiden kesken oli muutoinkin ja siten sosiaaliset suhteet kehittyivät otollisesti myös naimakauppojen järjestelyn kannalta. Samalla ehkä turvattiin omaisuuden säilymistä suvussa.

Pälkäneen Ruokolan Jakolan
rippikirjasta 1736-43
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=7506265

Mainitun Pekka Nuutinpojan alkuperää en ole kyennyt jäljittämään. Vihkitiedon mukaan hän olisi ollut tuolloin v. 1730 Kangasalta. Sinne he myös päätyivät Hedvigin kanssa monien vaiheiden jälkeen viimeisiksi vuosikseen Muston torppaan. Kenties Kangasalta vielä löytyy se Nuutti tai Knut, jolla oli pojat Pekka (Petter) ja Juho (Johan). Ne jotka Jakolassa ilmaantuvat Pälkäneen henkikirjoihin v 1736.
Olisiko se kytkentä tässäkin tapauksessa löydettävissä rusthollien kautta? Kangasalla vaikutti Knut Sigfridsson Wäxjön eli Vääksyn Nuortossa Huutijärvellä. Vääksy oli tuolloin Kaarina Hannuntyttären jälkeläisten omistuksessa ollut säterikartano. Nuorto oli nähtävästi kartanon alustila. Hiuksenohut johtolanka kenties, mutta joskus nekin ovat tärpänneet paremman puutteessa...

Bergman/Montanus suku saa tunnetun alkunsa Sigfridus Sigfridi Wijnaparta nimisestä kirkonmiehestä, joka vuonna 1593 toimi kappalaisena Sääksmäellä sekä myöhemmin kirkkoherrana.
Sukuun kytkeytyy myös toinen kirkkoherra, Thomas Canuti Palthenius, joka jäi historiaan erityisen pahansisuisena seurakunnan paimenena. Hän oli naimisissa Anna Hartvigsdotter Nödingin kanssa, jonka kautta päädymme kappaleen otsikossa viitattuihin balttian-saksalaisiin sukuihin.
Näistä kirkonpalvelijoista ja balteista kirjoitan seuraavassa blogitekstissä. Joten olkaa lukijat kuulolla - vai pitäisikö sanoa paremminkin näöllä....

Linkkejä ja lähteitä:

• Aarne Hirvijärvi: Hirvijärven torpan vaiheita, 1984
• SSHY - Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ry.
• Digitaaliarkisto
• HisKi - Historiakirjat
• https://fi.wikipedia.org/wiki/Torppari
• https://fi.wikipedia.org/wiki/Laki_vuokra-alueiden_lunastamisesta
• Markku Haapanen "Sahalahden talonpoikaisten rusthollisukujen perhestrategiat 1721-1886"
• http://www.saunalahti.fi/sarkala/
• Sääksmäki aiheinen sivusto / Kari Rydman

Kartano-suvut Teiskon Värmälässä / osa III (n. 1780-1892)

Kahdessa edellisessä kirjoituksessani on taitettu matkaa Teiskon Värmälän Kartanossa 1640-luvulta 1780-luvulle.

• Kartano-suvut Teiskon Värmälässä / osa I (1640-1745)
• Kartano-suvut Teiskon Värmälässä / osa II (1745- n.1780)

Tästä tarinan taival jatkuu:

Kartanon rustholli oli nyt 1780- luvulla jaettu kahteen osaan. Emätilasta tuli Vähä-Kartano, jota isännöivät rusthollarina Matti Juhonpoika (1759-1804) ja puolisonsa Leena Mikontytär (1758-1826). Iso-Kartanossa Matin isän isän veli Antti Matinpoika (1722-1803) ja Anna Maria Jaakontytär (1745-1802) olivat siirtyneet jo sivummalle. Isännän ja rusthollarin paikan oli ottanut v. 1773 alkaen vävy Simo Erkinpoika (1744-1831) naituaan  v.1767 Maria Antintyttären  (1751-1824).

Vähä-Kartanon isännyys oli siirtynyt Matti Juhonpojalle isältään Juho Erkinpojalta (1731-1787) jo v. 1780 Matin ollessa naimaton 21-vuotias nuorimies. Vanha isäntä Juho kuoli 56-vuotiaana v. 1787 hengenahdistukseen, joten voidaan arvella että hän oli taudin heikentämänä päättänyt siirtää isännyyden Matille jo tuolloin v. 1780. Myös Juhon isä Erkki Matinpoika (n.1703-1745) oli kuollut varhain, vain 42-vuotiaana.
Varsin pian Juho Erkinpojan kuoltua, v.1788-89 suoritettiin Vähä-Kartanon ja Iso-Kartanon kesken tilanvaihto-operaatio. Matti Juhonpojan perhekunta siirtyi Iso-Kartanoon. Vastaavasti Simo Erkinpojan perhekunta muutti Vähä-Kartanoon. Mikä mahtoi olla tämän toimenpiteen tarkoitus? Tähän en ole toistaiseksi löytänyt mitään silmiinpistävää loogista syytä. Molemmat rusthollit olivat varsin varakkaita, arvoltaan osapuilleen samansuuruisia talonpoikaistiloja.

Värmälän rusthollit SAY:n luetteloissa  tilanvaihdon aikaan. Ylempänä Iso-Kartano, alempana Vähä-Kartano

Arajärven Teiskon historiaa käsittelevän teoksen luvussa "Talonpojan varallisuussuhteet" (s358-370) kuvataan myös Värmälän Matin ja Simon varallisuutta ja siitä saa käsityksen heidän taloudellisesta asemastaan suhteessa seudun muihin talonpoikiin. Valtakunnassa suoritettiin v. 1800 yleinen omaisuudenluovutusvero. Kruunun talous oli ajautunut syvään ahdinkoon 1700- luvun lopun katovuosien ja rautamalmin vientivaikeuksien vuoksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa_IV_Aadolf) jonka johdosta koolle kutsutut valtiopäivät Norrköpingissä päättivät korjata valtiontaloutta ylimääräisellä omaisuuden arvoon perustuvalla verolla. Verotettaviksi tulivat myös mm. pelikortit, sokeri, taskukellot ja koirat. Kekseliäisyyttä on siis verottajalta vaadittu jo tuolloinkin.
Värmälän rusthollien yhteenlaskettu kokonaisarvo 3000 riksiä oli suurempi kuin yhdelläkään toisella Teiskon tai emäpitäjä Messukylän rusthollilla, mukaan lukien Teiskolan kartano. Ainoastaan Hatanpään säteri ylitti Värmälän rusthollin arvon - yli 2 1/2 kertaisesti. Keskimääräinen teiskolainen talonpoikaistila oli arvoltaan 300-600 riksiä.
Irtainta omaisuutta Matti Juhonpoika ilmoitti 50 riksin edestä, sekä velkasaatavia 155 riksiä. Koko omaisuuden arvoksi hänelle saatiin 1840 riksiä, kuuluen siten harvalukuiseen teiskolaisten suuromistajien joukkoon. Vain 6% alueen talonpojista ylsi yli 1000 riksin. Matin perukirjoituksessa v 1804 omaisuudeksi laskettiin 1184 riksiä, mutta tämä johtunee aliarvostuksista pesän arvioinnissa.
Simo Erkinpoika ilmoitti irtainta omaisuutta 10-20 riksiä. Hänen koko omaisuuden arvokseen ilmoitettiin 1750 riksiä. Varallisuutta suhteessa emäpitäjän Messukylän suurtiloihin, mm Turtolaan (1300 riksiä) verrattuna kasvattivat todennäköisesti suuret metsäomistukset, joita yleensäkin ottaen oli teiskolaisilla tiloilla messukyläläisiä enemmän.

Vähä-Kartanoon siirtyivät siis isäntäpari Simo Erkinpoika ja Maria Antintytär. Heidän lisäkseen mukana tuli kahdeksanpäinen lapsilauma. Esikoinen Anna oli kuollut jo kaksi vuotiaana v. 1770. Kuopus Simo Simonpoika syntyi vasta muuton jälkeen v. 1791.  Samoin muuttivat vanha isäntä Antti Matinpoika, vaimonsa Anna Maria Jaakontytär sekä heidän kaksi tytärtään, Heta ja Helena.
Simon ja Marian lapsista Marketta Simontytär (1772-1827) on yhden Värmälästä erkaantuneen sukuhaaramme esi-äiti. Hän avioitui 1793 Ylöjärven Liimolan Yliselle miniäksi ja tulevaksi emännäksi Juho Yrjönpojan (1771-1817) puolisona. Sukuhaara johtaa Ylöjärvellä Kilpijoen kautta Koivistoon eli Syväojalle äidin äitiini. Ja sitä kautta yhdistyy Pinomäen sukuun, jonka esi-äidin, Anna Juhontyttären (1758-1846) jo tapasimme Vähä-Kartanossa.
16.10.1796 vietettiin Vähä-Kartanolaisten ja Messukylän Hirvenniemen Keson kesken kaksoishäitä.
Juho Simonpoika (1769-1831), tuleva Vähä-Kartanon rusthollari ja isäntä, otti emännäkseen Keson Maria Joosepintyttären (1774-1839). Keson leski-isäntä ja Marian veli Juho Joosepinpoika vei puolestaan Värmälästä emännäksi Maria Simontyttären (1775-).
Simon ja Marian tyttäristä Helena avioitui Teiskon Jutilaan ja Sofia naapuriin Kämmenniemen Mikkolaan. Annasta tuli muurarimestari Matts Wilenin puoliso ja nuorimmainen Simo Simonpoika muutti isänsä kotimaisemiin Sahalahdelle v. 1823.

Muuttoliikettä Kartanoiden välille aiheutti vielä yksi lemmenpari. Vähä-Kartanon Matti Simonpoika (1780-1848) ja Iso-Kartanon Maria Matintytär (1785-1869) olivat laittaneet ennenaikaisesti ja ilman lupia alulle uuden Värmälän perillisen. Nuoripari vihittiin kesäkuussa 1804, juuri sopivasti ennen lapsen syntymää elokuussa. Tämä Heikki Matinpoika (1804-1842) oli sittemmin jatkava Värmälän rusthollariperinnettä. Näin nuorikko, 19-vuotias Maria Matintytär muutti Iso-Kartanosta Vähä-Kartanoon - eli takaisin synnyinkotiinsa! Hän siis oli Iso-Kartanoa tuolloin tilanvaihdon jälkeen isännöineen Matti Juhonpojan tytär. Nuoripari oli, kuten havaitaan hyvinkin läheistä sukua keskenään: sulhanen ja appiukko olivat pikkuserkkuja keskenään. Lieneekö tilanne ottanut vanhan Matin terveyden päälle - hän nimittäin ehti kuolla juuri ennen häitä toukokuussa 1804 vain 44-vuotiaana. Kuolinsyyksi mainitaan tvinsot - hivutustauti jota keuhkotaudiksikin kuvataan. Tuttu kohtalo valitettavasti tuon sukulinjan isännillä. Kuten aiemmasta tekstistäni kävi ilmi, olivat Matin isä Juho Erkinpoika ja samoin tämän isä Erkki Matinpoika kuolleet suhteellisen nuorina. Myös Juhon kuolinsyy mainittiin hengitystieongelmaksi.

Matti Simonpojan ja Maria Matintyttären vihkimerkintä 10.6.1804

Iso-Kartanon Matti Juhonpojan kuoltua oli tilanpidon jatkuvuus turvattava. Juuri avioituneelle nuorelle parille tilan isäännyyttä ei luovutettu, vaikka Maria olikin vanhin Matin lapsista. Lieneekö ollut vanhan isännän kuolinvuoteelta antama viimeinen tahto ja "rangaistus" nuorenparin siveettömyyksille? Matti Juhonpojan ja leskiemäntä Leena Mikontyttären vanhin poika, Heikki Matinpoika (1789-1827) oli vasta 16-vuotias kun hänet Arajärven historian isäntäluettelon mukaan on merkitty Värmälän Iso-Kartanon isännäksi v. 1805. Todennäköisesti tilanhoidossa on suurin vastuu ollut leskiemännällä sekä Vähä-Kartanon kokeneella kaartilla. Olihan siellä vanha isäntä Simo Erkinpoika edelleen hyvissä voimissa samoin kuin poikansa, nykyinen isäntä Juho Simonpoika. Ja lisäksi siis Matti Simonpoika ja Maria Matintytär.
Voitaneen jopa arvella että viimeksi mainittu pari oli tosiasiallisesti käytännön toimissa merkittävästi mukana. Vuonna 1813, kun Iso-Kartanon Heikki Matinpoika tuli täysi-ikäiseksi 24-vuotiaaksi, muuttivat Matti Simonpoika ja Maria Matintytär Värmälän Niemeen, joka alunperin oli Värmälän torppa. Tästä muodostettiin Niemi-Kartano, joka Arajärven isäntäluettelossa ilmaantuu vasta 1820. Kuitenkin 1813 rippikirjalla Matti tituleerataan jo Niemen isännäksi. Arvatenkin Niemi-Kartanon erottaminen heille omaksi tilaksi oli jossain määrin katsottu oikeutetuksi nyt kun Heikki Matinpoika oli täysi-ikäinen ottamaan Iso-Kartanon haltuunsa täysipainoisesti. Eikä vanhan Matin haamu enää kummitellut asiassa lähes kymmenen vuotta myöhemmin. Matti Simonpoika ja Maria Matintytär tulivat siten kiertäneeksi kaikki Värmälän Kartanot.

Iso-Kartanon Matti Juhonpojan lapsista Matti Matinpoika (1798) asui kotitilalla vaimon ja lapsen kanssa ainakin vielä 1840-luvulla. Nuorin lapsista, Helena Matintytär (1758-1826) avioitui Teiskon Sääksniemen Jooseppi Matinpojan kanssa v. 1826.

Värmälän Niemi-Kartanon rippikirja 1813-1819

Näin siis Värmälän Kartano oli jakaantunut 1820-luvulle tultaessa kolmeen osaan, jotka kaikki olivat rustholleja ja omistajat 1640- luvulla alkaneen isäntäsuvun jälkeläisiä. Heikki Matinpoika Iso-Kartanossa, Juho Simonpoika Vähä-Kartanossa ja Matti Matinpoika Niemi-Kartanossa.

Niemi-Kartanon isännyys jatkui, kuten aiemmin tuli mainituksi, Heikki Matinpojan toimesta vuodesta 1836 alken. Hän avioitui v 1831 Maria Liisa Mooseksentyttären (1811-1888) kanssa Ruoveden Muroleen Frigårdista. Heikki kuoli  v.1842 halvaukseen edeltäjiensä tavoin nuorena 37-vuotiaana. Vaimo Maria oli tuolloin raskaana odottaen Mooseksen syntyväksi 5 kk myöhemmin. Niemi-Kartanon vanhapari oli tuolloin edelleen elossa. Leskiemäntä nai Teiskon Vähä-Tahlosta uuden isännän Niemi-Kartanoon: Juho Matinpoika (1818-1868) astui saappaisiin v. 1843. Heikin ja Marian pojan, Mooses Heikinpojan (1842-1910) tyttären kautta päädytään jälleen vaimoni puoleiseen Mäenpään sukuun Teiskon Massilaan kun tämä Hilda Maria Liimola (1880-1956) avioitui Nallin jälkeläisen, Juho Kallenpoika Mäenpään (1873-1952) kanssa v. 1903.
Niemi-Kartanon isäntälinja jatkui ainakin vuoteen 1892 asti, jolloin tilaa isännöivät Heikki Heikinpoika (1831-) ja vaimonsa Teiskon Toijalasta, Maria Kristiina Joosepintytär (1834-).

Vähä-Kartanossa Juho Simonpojan isännyys kesti tämän kuolemaan asti 61-vuotiaana v 1831. Hänen jälkeensä isäntiä olivat poikansa Juho Juhonpoika (1798-1860) ja Maija Liisa Matintytär (1800-1863) Ylöjärven Pengonpohjan Intistä. Suora isäntälinja jatkuu ainakin vuoteen 1892 Kalle Hermanninpoikaan (1851-) ja Teiskon Taulaniemen Maaria Aleksiina Juusentyttäreen (1857-)

Iso-Kartanossa oli siis Heikki Matinpoika saanut täysivaltaisen isännyyden v. 1813 tultuaan täysi-ikäisyyteen. Hän oli avioitunut pari vuotta aiemmin v. 1809 Teiskon Iso-Kulkkilan Anna Matintyttären (1792-1846) kanssa. Vaan keuhkotauti kaatoi tämänkin isännän, nuoren 37-vuotiaan miehen v. 1827. Sama kirous seurasi tätä isäntälinjaa aina Erkki Matinpojasta lähtien. Kumma yhteensattuma sekin että täyskaimansa Niemi-Kartanossa kuoli saman ikäisenä v. 1842. Leski Anna sai uuden isännän Iso-Kartanoon Teiskon Iso-Kahnasta. Heikki Matinpoika (1794-1846) ja Anna avioituivat 1828. Isäntälinja jatkui 1846 alken kirkkoväärtinäkin toimineen Juho Heikinpojan (1814-) ja Teiskon Jyväkorven Heta Sofia Matintyttären (1814-) toimesta. He isännöivät ilmeisesti vuoteen 1870 jolloin Iso-Kartanoon ilmaantuu Teiskon Paavolan Alaselta Erkki Juhonpoika ja Anna Mikontytär. Samaan aikaan Juhon veli Hermanni Heikinpoika lähtee Pirilän Alaselle itselliseksi. Isännyys on nähtävästi vaihtunut Iso-Kartanossa vuoden 1870 tienoilla. Kuitenkin vanha isäntäsukumme jatkaa asumista Iso-Kartanossa. Juhon ja Hetan lapsista monet muuttavat Tampereelle. Vuonna 1892 he asuvat edelleen Iso-Kartanossa lähes 80-vuotiaina yhdessä syntymästään 1849 heikkomieliseksi mainitun poikansa Juhon kanssa. Isännäksi rippikirjan jakso 1882-1892 mainitsee Malakias Erkinpojan ja vaimonsa Maaria Jaakontyttären.

Vuosisadan viimeiselle kymmenelle tultaessa Värmälän Niemi-Kartano ja Vähä-Kartano nähtävästi olivat siis edelleen 250 vuoden jälkeen vielä Paavo Tuomaanpojan (n.1600-1679) jälkipolvien hallussa. Värmälän sukuhaarat ovat levittäytyneet laajalle ja monasti risteillenkin kuten olemme havainneet.
Nykyisin Iso-Kartano on jo hävinnyt lähes tyystin Värmälän kylän maisemasta. Vähä-Kartano ja Niemi-Kartano sen sijaan ovat edelleen asuttuja. Tiedossani ei ole nykyisten omistajien suhteista vanhaan isäntäsukuun.

https://www.google.fi/maps/@61.62239,23.869031,3a,75y,94.95h,82.69t/data=!3m4!1e1!3m2!1s1xXfgZoyH8VaLHerBL_mbg!2e0?hl=fi

https://www.fonecta.fi/kartat/V%C3%A4rm%C3%A4l%C3%A4ntie,%2034240,%20K%C3%A4mmenniemi?lon=23.86984964597454&lat=61.619051050305636&z=15&l=SAT

Koetan ajan myötä kerätä ja liittää mahdollisuuksien mukaan sukupuuhun ja Geneanetin tietokantaani tietoja näistä jälkipolvista. Joten jos havaitset lisäyksiä, puutteita tai korjattavaa, otan tiedot vastaan nöyrästi kiittäen. Toivottavasti tämä tavoittaa Värmälän historiasta kiinnostuneet ja tarinat täydentyvät ja siirtyvät aikanaan seuraaville sukupolville.

Isäntäluettelo Värmälän Kartanot 1540-1892